Hampurissa en ehtinyt muuanne kuin eläintarhaan ja satamaan. Eläintarha, jossa olin kolme tuntia, lienee suurin maailmassa: olihan siellä melkein kaikki merkillisimmät eläimet. Maalarit ja kuvanveistäjät istuivat eläinten "jaloa" kuningasta kuvaamassa, pieni viime toukokuulla syntynyt tiikerin poika leikitteli viattomasti komean äitinsä vieressä, pahasisuiset babianit kurittivat toisiansa, ihmisen sukulainen simpanssi istui siellä juhlallisesti ja poimi pikkueläimiä turkistansa. Sieltä ulos Elbelle, viime hetkellä katsomaan mahtavaa satamaa! Tuossa hedelmäsatama, tuossa vuoriöljysatama, tuossa laivojen korjauspaikka, tuossa kello, jonka osottajat näyttävät vedenkorkeutta, tuossa nostokone, joka nostaa 3,000 sentneriä, tuossa viisimastoinen purjelaiva, johon mahtuu 7,000 tonnin lasti, niin mitä kaikkea siinä sai nähdäkään, kun laivalla kuljin ympäri ja ystävällinen kapteeni selitti. Samana päivänä tulin Lyypekkiin. Kumppalini oli jo saapunut Sveitsistä ja yhdessä läksimme Itämeren aaltoja kyntämään. Kahden vuorokauden perästä olimme — Suomessa.
Tuo matka puolen Euroopan läpi ei milloinkaan haihdu mielestäni. Sieluelämäni on siitä melkoisesti rikastunut ja näköpiiri suuresti laajentunut. Ja kun koetan juohduttaa mieleeni takasin, mitä olen nähnyt, kuullut ja kokenut, silloin täytyy minun ehdottomasti huudahtaa kuten suuri ruotsalainen runoilija Malmström kauniissa Angelika laulussa: "muistojen suloinen paino painaa minut maahan". Mutta samat muistot ovat myöskin kohottaneet minua taivasta kohti, ihanteitten ylevään maailmaan.
Aix-Les-Bains — Mont-Blanc.
I.
Finhaut Sveitsissä 31.7.04.
Kun minä viime kesänä haaksella halkasin Lago Maggiore'n ihanan siintävää selkää, kuulin äkkiä kahden matkustavan puhuvan rakasta kotikieltäni, suomea. Tuttavuus tehtiin heti ja juteltiin kaikenmoisista asioista. Toinen uusista tuttavistani kertoi muun muassa, että hän oli käynyt Aix-les-Bains'issa Ranskassa (Savojen'issa) ja siellä tykkänään päässyt luuvalostaan. Sepä mainiota, arvelin minä; ehkä minäkin koetan ensi kesäpä. Jä kun kesä tuli!, otin reppuni; ostin kiertopiletin jä lähdin matkalle.
Itämeri oli vanha tuttu ja kuten yleensä ennenkin, nytkin suopea. Matka kävi hyvin Travemündeen saakka, mutta tuskin olimme ehtineet Traven suulle, niin yllätti meidät sumu ja vaikka olimme tunnin matkan päässä Lybeckistä saimme siellä koreasti maata 2 tuntia, vieläpä ehdimme sitä ennen särkeä paalunkin joen suussa. Mutta quoi faire? sanoo ranskalainen. Ehdimme siksi aikaiseen kaupunkiin, että pääsin ensimmäiseen Hannoveriin vievään junaan.
Tämä Welfien vanha pääkaupunki ei tarjoa juuri mitään erityistä viehätystä, vaikka se on suhteellisesti komeakin rakennuksiensa puolesta. Hauskinta muukalaiselle on ehkä käynti Leibnitz'in entisessä talossa, jossa vielä tuon suuren monaadifilosoofin ja matemaatikon huone on säilynyt, vanha mukava nojatuoli, yksinkertainen kirjoituspöytä maapalloineen; myöhemmin on pöydälle pantu hänen v. 1903 esille kaivetun matalaotsaisen ja vinoisen pääkallon jäljennös. Kuten tunnettu on sen nojalla arveltu, että L. olisi ollut vendiläistä (slavilaista) syntyperää y.m.; ainakin se todistaa, että voi olla ihmiskunnan suurimpia älyniekkoja, vaikka kallo on epäsäännöllinen, — tämä ulkonainen vika on yhtä vähäarvoinen kuin aivojen paino. Samassa talossa on museo, jossa muun muassa näin yhden samanlaisen rahan, kuin Juudas Iskariot sai Kristuksen pettämisestä. Pistäydyin sitte Herrenhausen'in kauniiseen puistoon — siellä on 30 metriä korkea palmu, korkein, minkä vielä olen nähnyt —ja mausoleumiin, joka on melkein täydellinen jäljennös Charlottenburgin mausoleumista — lepäävien marmorikuvat onkin sama mies, kuuluisa Rauch tehnyt — vaikka jälkimäinen sinisen kattovalaistuksen kautta tekee paljon mahtavamman vaikutuksen. Illalla kävin vielä kerran kaupungilla ja, ajattelin, että täällä oleskelee paljon suomalaisiakin teknologisessa ja eläintieteellisessä laitoksissa — kas silloin kuulin äkkiä suomea: puhuvat olivat maamiehiäni. Mikä ilo, ainakin minulle, joka kuljin maailmaa aivan yksin. Olin jotenkin väsyksissä, mutta kun maamieheni ilmoittivat, että siellä oli eräs oppilaanikin, joka matkoiltansa äsken oli muistanut minua lähettämällä kirjekortin Suomeen, päätin heidän seurassansa mennä tätä ystävällistä oppilasta Turun suom. lyseosta tervehtimään. Kauan juttelimme siinä yhteisistä muistoista: sitte saattoivat nuo kolme suomalaista minut Ernst-August Platzin varrelle tilapäiseen asuntooni.
Ja sitte jo seuraavana aamuna Kasseliin. Se on yksinkertaisempi kaupunki kuin Hannover, mutta tätä etevämpi monessa Suhteessa. Menin asumaan "Evangelisches Vereinshaus'iin". Näitä on useammissa Saksan ja Sveitsin kaupungeissa — luettelon niistä saapi jokaisessa semmoisessa "Hospizissä" — ja niillä on se suuri etu muihin hotelleihin verraten, että ne ovat samalla sangen hyvät (Baselissa ja Genevessä keskinkertaiset) ja halvat (hyvä huone 1-2 Smk) ja sen lisäksi lasketaan juomarahojen asemasta 5 tai 10 % koko laskusta, joten pääsee noista kiusallisista lisämenoista, jotka tietysti siveellisesti turmelevat palvelusväenkin. Kassel oli minulle rakas tuttava taidehistoriasta. Läksin sen takia ensin katsomaan sen taidekokoelmaa, joka on erittäin rikas Rembrandtin ja Halsin tauluista (varsinkin huomioon otettavat ovat edellisen Saskia ja Jakobin siunaus). Nuo komeat, Echtermeyer'in tekemät naiskuvat marmorista, jotka edustavat pääasiallisimmat taidemaat, tekevät seisoen molemmin puolin porraskäytävää juhlallisen ja tositaiteellisen vaikutuksen kävijään. Mutta vielä suuremman taidenautinnon tarjosi minulle das Kunsthaus, jossa Kasselin taideyhdistys vuosittain panee huomattavia taideteoksia näytteille. Nykyään oli siellä melkein yksinomaan belgialaisen maalarin Luyten'in (lue: Löyten) suunnattoman suuria tauluja (kappale à 10,000-12,000 Smk). Mutta ne olivat samalla kerrassaan mainioita — melkein kaikki sosialistista sisältöä. Meneppäs ja maalaa paremmin työlakkoa kuin Luyten'in suuremmoisessa esityksessä. Maassa makaa mies kuolleena (nälästä), toinen kiipee hänen vieressään pöydälle punasen lipun luo pitämään puhetta tuolle suurelle joukolle, joka raivostuneena huutaa täyttä kurkkua: "leipää, leipää" (päättäen lipusta, johon nämä sanat ovat piirretyt), naiset ja miehet yhtä hurjistuneina, ja molemmissa syrjäosissa — taulu on nimittäin siipialttarien malliin kolmessa osassa — on alku ja loppu tähän tapaukseen: vasemmalla puolella kulkee köyhä vaimo pimeässä ja sateessa kahden värisevän lapsen kanssa kadulla valaistujen ikkunoitten ohi ja oikealla puolen seisoo sotamies painettiinsa nojautuen, kansan lapsi hänkin, kuolleiksi ammuttujen miesten ja naisten edessä, jotka työlakossa ovat heittäneet henkensä sotamiesten laukauksista — sotilas on vaipunut syviin mietteisiin ja syviin mietteisiin vaipuu joka ajatteleva katsojakin tämän erinomaisen taulun edessä. Kaikki on niin elävästi, niin luonnollisesti esitetty, kauhistuttavan luonnollisesti välistä: tuo ammuttu nainen tuossa lasisine silmineen on kuin muutettu Pariisin la Morgue'sta Luytenin taululle. Ja. samaan suuntaan käyvät nuo muutkin taulut: "Yksin jätetty" yksinäinen nainen, joka kantaa painavaa risukimppua selässä ja pientä lasta sylissä, "Tiilenkantajat", "Polttonurmien kokoojat" tahi "Simpukkoja keräävät naiset", jotka ruskottuneina paljain jaloin tahi miesten saappaissa astuskelevat meren rannalla — kaikki kuvaavat ne työväen raskasta taistelua elämänsä edestä. "Eivät rikkaat mielellään tahdo näitä tauluja katsella" sanoi minulle vartija. Ei voi olla mainitsematta vielä kahta taulua: "Myrsky", kolmiosastoinen sekin: toisessa sivuosassa riehuu myrsky, jota vaimo tyttärineen katselee; keskiosassa istuu hän kätkyen vieressä huolestuneena vilkasten kohta isättömään pienokaiseensa; epäilemättä on meri toisessa sivukappaleessa niellyt isän ikuiseen lepoon; Toisessa taulussa, "Leski", makaa tämä itse maassa kasvoillansa, vanhin tytär istuu jäykkänä pöydän vieressä, pieni paitaressu sylissä; keskikokoiset lapset kumartuvat kuolleen isän vuoteella — köyhyys vallitsee talossa ja yksinäinen kynttilä palaa ristiinnaulitun Kristuksen edessä. Sydän täynnä lähdin tästä kauniista näyttelystä ja selvittelin tunteitani Kasselin suuressa 200-vuotisessa puistossa. Sitte pistäydyin siellä marmoriseen kylpylaitokseen, jonka avarassa bassinissa Jerome Napoleon kuuluu kylpeneen pelkässä viinissä ja seuraavana päivänä kävin katsomassa Wilhelmshöhen linnaa ja puistoa, jossa viimeinen Napoleon, "le petit Napoleon", saksalaisten vankina vietti ilottomia päiviänsä — niin maailman suuruus häviää!
Kasselista tulin Frankfurt am Mainiin päivää ennen kuin Gordon-Bennetin suurten automobiilikilpa-ajojen piti tapahtua läheisestä Homburgista. Tämä tietysti maailman historiassa merkillinen tapaus oli lähellä panna minut kadulle asumaan yöksi, kun kaikki hotellit olivat täynnä. Olihan se suuri kansainvälinen kilpailu ja itse Saksan keisari, automobiilien suosija, oli läsnä! Minunkin piti luonnollisesti varhain seuraavana päivänä lähteä Homburgiin, jos tahdoin käydä sivistyneestä ihmisestä; vaikka en vielä ehtinyt heittää silmäystäkään itse Frankfurtiin. Suunnattomia hintoja maksettiin paikoista. Mutta minä pysyin rauhallisena enkä maksanut mitään. Kun ajot olivat alkaneet ja ensimmäinen kiihko asettunut, rupesin radan varrelle seisomaan Saalburgin vanhan roomalaiskastellin viereen ja kas tuossa — kiiti jo ensimmäinen automobiili huimaavaa vauhtia ohitse. Se oli saksalainen ja englantilainen seurasi sitte, kolmantena itävaltalainen. Kauemmin en viitsinyt seistä tuossa väentungoksessa, jossa miehet ja naiset, kauhea kiihko kasvoissa, odottivat kello kädessä. Arvelin vähän kuin Plato Ananiceris'esta, että voisi ehkä ihmisellä olla parempaakin tekemistä tässä maailmassa. Mutta chacun à son goût. Läksin tietysti suuresti rikastuneena henkisen puoleni suhteen takasin Frankfurtiin.