Vielä pari sanaa Pariisin patsaista. Niitä on lukemattomia. Mainitsen vaan kaksi. Lähellä paikkaa, missä ennen seisoi hirsipuu Buttes Chaumontin edustalle on "la ligue française de l'Enseignement" "perustajallensa" Jean Macélle pystyttänyt muistopatsaan, joka puhuu kaunista, korutonta kieltä: Macén yläpuolella seisoo nainen pitäen kirjaa kädessä ja alapuolella rientävät poika ja tyttö eteenpäin seppelöidyn naisen siunaamina! Ja uuden Louvren pihalle on Ranskan kansa pystyttänyt suurelle kansalaisellensa Gambettalle patsaan, josta voisi tehdä muistutuksiakin, mutta joka kuitenkin katsojassa herättää eloon yleviä tunteita ja ajatuksia. Sen eri laidoilla on otteita tuon kuuluisan kansanherättäjän innostavista puheista. "Nouskaa, kansalaiset käsittämään vaaran suuruutta, riippuu teistä näyttää maailmalle, mitä kansa voi, joka ei tahdo kuolla." Ja toisella sivulla on yleisen äänioikeuden hyväksi toteennäyttö, miten se vahvistaa "yhteisen solidaariteettitunteen", ja kolmannella on ennustus sosiaalisesta uudistuksesta. Mietteisiin vaipuneena läksin Gambettan patsaalta.
Ennen lähtöäni kävin vielä katsomassa sen linnan raunioita — Pariisin vanhin muistomerkki — jossa Julianus "Uskonheitturi" v. 360 huudettiin suuren roomalaisvallan keisariksi. Muratit kiertelevät sen muureilla luoden raunioista kauniin muinaisjäännöksen. Olisin mielelläni katsellut kreivi Chambruninkin suuremmoista laitosta sosiaalisten tieteitten edistämiseksi, johon hän uhrasi suuria summia, ja persoonallisestikin tutustunut sen virkamiehistöön, mutta huono oli onneni — päivää ennen tuloani oli se suljettu pariksi viikoksi. Paremmin onnistui käyntini Bourse de travail'en suuressa rakennuksessa, 300 ammattiyhdistyksen yhteishuoneistossa. Ystävällisesti opastettiin minua kaikkialla. Sain nähdä "suuren salin", johon mahtuu 1,800 ihmistä, mutta 4,000, jos sivuhuoneiden ovet myöskin avataan, toisen "työlakkosalin", jossa työnseisahduksista neuvotellaan. Se on alakerrassa ja hyvin suuri sekin. Paljon huoneita on opetusta, kirjastoa y.m. varten. Kun eräässä Pariisin läheisessä etukaupungissa olin pari tuntia keskustellut työväenpyrintöjä lämpimästi suosivan professorin kanssa, olin valmis Parisista lähtemään. Olin siellä nähnyt tavattoman paljon ja yhtä ja toista kokenut, mutta olinhan minä ollutkin jaloilla yhtä mittaa klo 9:stä aamulla klo 8:aan illalla, monasti vielä myöhempäänkin. Mitä olin nähnyt ja kokenut, se jää suureksi aarteistoksi koko elämälleni.
VII.
Pariisista kävi tieni "Pikkupariisiin", Belgian pääkaupunkiin, Bruxellesiin eli Brysseliin. Se on muhkea kaupunki, komeat ovat rakennukset ja kauniit puistot. Kun esim. pohjoiselta rautatienase-malta (jonka läheisyydessä asuin) kulkee kaupungin valtasuonta boulevard du Nordia ja Anspachia myöten näkee selvästi, että on kauniissa, upeassa kaupungissa. Tuossa ensiksi suuremmoinen postirakennus ja sitte ylen koristettu, mutta kauniiseen antiikkityyliin rakennettu pörssi. Käänny sieltä vasemmalle ja sinä tulet torille, jonka kanssa kauneudessa ainoastaan Markustori Venetsiassa voi kilpailla. Vasemmalla puolella tuo ihmeen suloinen "gootilaistalo" Broodhuis, eli kuninkaan talo, tosiaan kuninkaallisessa komeudessa, jossa kreivit Egmont ja Hoorn viettivät viimeisen yönsä, ennenkuin he edessä olevalla torilla Alba tirannin käskystä mestattiin. Ja vastapäätä seisoo komea "pyhä arkku", sekin samaa kaunista gotiikkia, jonka keskeltä kohoaa torni niinkuin taivasta kohti liitelevä unelma. Sitte ylt'ympäri nuo muinoin niin mahtavien ammattikuntain entiset osaksi kullatut rakennukset. Kauan seisoin tuolla paikalla ja ihailin. Se muistutti minua myöskin niin monesta historiallisesta tapahtumasta, vahvistuvan porvariston taistelusta aatelia ja yksinvaltiutta vastaan, mutta myöskin pappisvallan ja tiranniuden sorrosta.
Kuljin vähän eteenpäin, tulin suuremmoisen Gudule kirkon edustalle, joka hiukan muistuttaa Notre-Damea, mutta jonka sisäpuoli ainakin minuun teki juhlallisemman vaikutuksen. Toisen gootilaiskirkon St. Sablonin edessä, erityisessä istutuksessa kulkevat nuo molemmat uljaat kreivit Egmont ja Hoorn mestauslavalle; kumpikin astuu katse rohkeasti ylöspäin käännettynä, niinkuin tahtoisivat he sanoa: "kuolo kaikille tiranneille! Historia on maailman lahjomaton tuomari". Belgian pieni kansa on tällä kauniilla muistomerkillä kunnioittanut niiden kahden suurmiehen muistoa, jotka eivät tahtoneet edistää vääryyttä ja väkivaltaa, vaan pelkäämättä puolustivat kansansa oikeuksia Espanjan suurvaltaisia anastuksia vastaan. He olivat oikeassa. Belgian kansa on eteenpäin menevä kansa, mutta tuo suurvalta Espanja on lahoamaisillaan kangistuneisiin muotoihinsa.
Place royalella seisoo kolmaskin aatteen sankari, hänkin kohottaen katseensa ylöspäin taivasta kohti, jonka edestä hän niin uljaasti taisteli, liehuva lippu oikeassa kädessään — Gottfrid Bouillon, yksi Belgian suurimmista sankareista, innostuksen, uhrauvaisuuden ja nöyryyden mies kaikessa suuruudessaan, ajateltakoon ristiretkistä mitä tahansa. Mutta kummallista kyllä on brysseliläisten suosituin patsas eräs pieni poika, ihmeen suloinen muuten; joka eräässä katukulmassa seisoo ja laskee kursailematta — puhdasta vettä. Brysseliläiset eivät rakasta — yhtä vähän kuin italialaisetkaan — ulkokultaisuutta ja joutavaa kainoutta ja sen takia tuo pieni vikare seisoo siinä suloisessa alastomuudessaan. Ja minkä tähden? Manneken-Pisistä kertoo todenmukainen taru seuraavaa. Pojan isä oli brabantilainen herttua Godofroid II, joka kuoli v. 1142, vuotta myöhemmin kuin poika oli syntynyt. Kun neljän miehen holhoushallitus sai käydä ankaraa sotaa vallananastajia vastaan, ottivat he pojan mukaan taisteluun ja ripustivat hänen kätkyensä puuhun siten elähyttääksensä sotilaita taistelemaan urhoollisesti hallitsijansa edestä. Voitto saavutettiinkin, mutta keskellä taistelua huusi eräs flaamilaisista vartijoista: "het manneken piss" (pikku mies heittää vettänsä). Tämän merkillisen tapauksen muistoksi pystytettiin patsas, jolla on oma hoitajansa ja oma kassansa sekä omat pukunsa. Se on ruhtinailtakin saanut monta kunnianosotustä (!) — ei vaan teeskenteleviltä englantilaisilta misseiltä jotka paljon ostavat Sen pieniä kuvia suojeleviksi amuleteiksi.
Vähän matkan päässä pienestä poikaressusta on "taidepalatsi" jossa etenkin veti huomioni puoleensa öljymaalauksen keksijän Hubert van Eyckin elävästi esitetyt Adam ja Eeva Sekä Meunierin kuuluisa "putlaaja", sangen realistisesti kuvattu työmies. Mutta merkillisempi oli toinen taidekokoelma, jossa vaan on yhden ainoan miehen, Wiertzin taideluomia. Ja kyllä Wiertz — sanottakoon hänestä muuten mitä tahansa — onkin Rubensin arvokas jälkeläinen. Suuremmoisesti vaikuttavia ovat hänen taulunsa Homeeron jä Kristuksen aiheryhmistä — esim. Golgatan majakka, jossa Kristuksesta lähtevät säteet heittävät valonsa hänen oppinsa kautta lohdutusta saaviin orjiin, jotka piiskan iskuista pystyttävät saatanan kammoksumaa ristiä. Suuremmoisuutta on tosiaan tässä taulussa. Wiertz vihaa leppymättömästi sotaa ja sen tuhoja — sattuvasti on hän sen kuvannut monessa taulussa esim. "viimeinen kanuuna" monasti ivallisestikin, kuten taulussa: "19:sta vuosisadan sivistys", jossa raaka sotamies ampuu vaimoa ja hänen sylilastaan; samoin taulussa: "nykyajan asiat tulevaisuuden ihmisten edessä", jossa edistyneemmän tulevaisuuden, rauhan ja vapauden ihmiset katselevat kummastuksella kaikenmoista pikkutavaraa, kuten kanuunoja, sotalippuja, valtikoita y.m. Mutta W. maalasi muutakin, joskus vähän eriskummallistakin. Katso esim. tuota "kaunista Rosiinaa", täytelästä, rehevää, nuorta kaunotarta, jonka katse on tähdätty omaa luurankoansa kohti; eikö se, niinkuin useimmat Wiertzin taulut pane meitä ajattelemaan? Ja nuo elävän elävästi (muut sanovat konstikkaasti) maalatut "ruusun nuppu", "portinvahti", "salaisuus" ja "koira"; jokaisen edessä näin kopioivan taiteilijan. Vihdoin "orvot", jotka vielä kerran suonenvedontapaisesti tarttuvat äidin yksinkertaiseen kirstuun, kun se kannetaan köyhäin hautausmaalle. Olkoon kylläksi. Wiertz jätti jälkeensä pysyväisen muiston mieleeni.
Vastapäätä Wiertzin museota luonnontieteellisessä kokoelmassakin on suuruuksia — luonnonluomia. Melkein kauhulla katselee noita ainakin satatuhansia vuosia sitte eläneitä jättiläissisilisköja ja muita eläimiä (iguanodon, ichtyosaurus-, kainosaurus, bos primigenius, elephas antiqvus, irlant. hirvi, mammuth y.m.); niiden luurangot, kuten suunnattoman suuret puut ovat Belgian rikkaista kivihiilikaivoksista löydetyt ja muutamat ylettyvät suuren salin kattoon asti. — Kuljin sievän Leopold-puiston läpi, astuin raitiotievaunuihin ja saavuin pitkin kaunista Louise-katua myöten Brysselin upeimpaan puistoon, "Cambre metsään", jossa varsinkin, kuten Pariisin Boulogner-metsässä ylimystön ylelliset ajopelit kiertelevät sinne tänne.
Sivuutin täältä Alban entisen pelätyn vankilan, porte de Hal'in — nykyään asemuseona — ja jouduin kohta aivan toiseen maailmaan. Hal'in edessä kysyin eräältä konduktööriltä, missä työkansan "Maison du peuple" on, koska se (tietysti!) ei ollut kummassakaan minun matkakäsikirjassani. Hieman kopeasti vastasi hän (muuten ovat nämä herrat jotenkin kohteliaita): "tuota katua myöten". Se on "korkea katu". Rupesin astumaan. Kaikkialla vaan työkansaa ja sen moninaista ulkoelämää kadulla. Kauppapuoditkin olivat ilmeisesti työkansaa varten. Olin sangen mielissäni. Tuosta kadusta sanoi matkakirjani, että sitä ei kulje vaaratta. Mutta ei kukaan tehnyt koetustakaan pahaan suuntaan. Pitkä se oli. Vihdoin olin saapunut erään talon eteen, jota sanottiin "Kansantaloksi". Hämmästyneenä seisoin sen edessä ja katselin. Olihan se todellinen palatsi kivestä ja raudasta. Väri oli miellyttävän ruskea, etupuoli hieman kaareva sisäänpäin, melkein vaan ikkunoita ja balkongeja, ylinnä "Maison du peuple, societé cooperative ouvrière", yläbalustraadia myöten: "tiede, yhteistoiminta, työ" ja alempana nimet: "Jean Volders, Karl Marx, Proudhon, Caesar de Paepe, Lassalle, Benoit Malon, Multatuli, Fourrier, van Beveren, Rob. Owen, Brismée", kaikki sosialismin ja työväenaatteen suurmiehiä. Astuin sisään. Menin ensimmäisen pöydän luo ravintolassa, jossa istui joukko työmiehiä. Pyysin saada katsella rakennusta sisältä. Istujat katselivat minua hieman epäluuloisesti. Annoin korttini. Yksi oli lukenut kirjoitukseni eräässä ranskalaisessa aikakauslehdessä ja nyt olimme selvillä. Kohtasin vaan herttaisuutta. Tein tuttavuutta useampien työväenjohtajain, puolueen sihteerin ja le Peuple päälehden toimittajan kanssa ja niiden seurassa menin kaikkea katsomaan. Hollantilaiset aateveljet aikoivat tulla tervehtimään, sen takia oli lasten kanssa laulu- ja voimisteluharjoituksia, joita oli sangen hauska nähdä. Menimme suureen saliin, jossa on 1,400 ylenevää istuinsijaa, mutta johon mahtuu 2,400 ihmistä kaikkiansa; ja sieltä kirjastoon, teatteriin ja muihin huoneisiin, sitte kattoterassille, josta oli suuri näköala: muun muassa näkyi Euroopan suurin maallikkorakennus, komea oikeuspalatsi, joka on maksanut 50 milj. Smk. Ivallisesti sanovat sitä "epäoikeuspalatsiksi" (palais d'injustice), sillä tarkoittaen, että kansan ensimmäinen oikeus on yleinen äänioikeus ja sitä ei kansa vielä Belgiassa ole saavuttanut. Vihdoin vietiin minut suureen kauppapuotiin — tuntui melkein kuin olisin käynyt Louvren suuremmoisissa "makasiineissa". Kaikkialla sähkövalo. Tosiaaan se oli kerrassaan suuremmoistä! — Milloinka muitten maitten työkansa pääsee näin pitkälle! Täynnä ihailua ja kunnioitusta menin ravintolaan, jossa söin sangen hyvää sveitserjuustoa, leipää, voita ja maitoa, — kaikki valmistettu omissa tehtaissa. Oli jo myöhä ilta. Pari hyvää aatetoveria tuli minua saattamaan pimeässä ja sokkeloisessa kaupunginosansa raitiotievaunuihin, joilla pääsin hotelliin.
Brysselistä läksin seuraavana aamuna Kölniin. Piti jo kiiruhtaa. Kölnissä olin katsomassa kuuluisaa tuomiokirkkoa — kaunis, ihmeen kaunis se on ja mahtava, mutta hiukan liian jykeviltä nuo molemmat tornit tuntuivat ja laivojen risteikko on aivan pimeä ja autio. Kuljeskelin, ympäri tuossa kauniissa kaupungissa raatihuonetta, istutettuja "ring"-katuja ja sievää Volksgartenia katsomassa. Soutelin tämän järvellä ja ajattelin — Suomea. Ehtoopuolella tein huvimatkan tuolla mahtavalla Reinvirralla ja palasin kuutamossa takasin. Lyhdyt heijastuivat niin maagillisesti virtaan, sen pinnalle loi kuu pitkän kimmeltelevän hopeanheleän viivan — odotin, että satujen Loreley nousisi laineista: olin haaveilu-maailmassa!