III.
München 20.8.04.
Ranskan kuumasta kylpykaupungista riensin pitkin Genève-järven eteläpuolta Sveitsin korkeaan alppimaailmaan, Finhautiin 1,237 metriä merenpinnan yli. Tämä ihana paikka sijaitsee kantoonissa Valais, Sveitsin lounaiskulmassa; väestö on ranskankielinen. Kaikkialla Haute-Savoie'n korkeat vuoret ympärilläni ja verrattoman Genèvejärven siintävä pinta. Bouveret-kaupungin läheisyydessä on Ranskan ja Sveitsin raja ja Rhonejoki laskee siinä Genèvejärveen. Suuresti hämmästyy, kun täällä katselee sen likaista vettä ja muistaa, miten kristalliheleää se on lähtiessään Genèvekaupungin kohdalta eteenpäin samoamaan huikaisevalla vauhdilla Ranskan läpi. Tuo kaunis järvi on puhdistanut mahtavan virran. Mutta se tapahtuu, sanotaan, sen omalla kustannuksella; sillä virta jättää sameata mutaansa järven pohjalle, järvi maatuu ja ehkä muutamien tuhansien vuosien perästä ei tuosta sinikirkkaasta järvestä ole muuta jälellä kuin maatunut suopohja! Kuinka usein ihmismaailmassakin mutainen likaisuus pilaa valoisan puhtauden! Ja sittekin sekä luonnossa että ihmiselämässä kauneus ja puhtaus vihdoin pääsevät voitolle: uusi kauneus herää, uusi puhtaus voittaa! Pimeys ei koskaan kauan peitä luontoa eikä ihmiselämää! — Juna kiitää vähän matkaa pitkin Rhonejokea, joka täällä ei ole Siikajokea leveämpi, rautatiesillan paikoilla. Kas tuolla ensimmäinen suuri valkoinen jättiläinen sinun oikealla puolellasi, kuuluisa Dent de Midi! Miten kaunis se on tuossa siintävää taivasta vastaan! Juna kulkee jo syvässä laaksossa; mitä kauemmaksi tulin, sitä elävämmin juohtui suuremmoinen Romsdalen Norjassa mieleeni. Vernayaz'een tullessa, aivan kuin Norjassa esim. Mongefoss, heittäytyy vesi uhkarohkeasti alas vuorelta, mutta rankaisematta se ei sitä tee; se murskautuu tuhansiin, miljooneihin vesipisaroihin: edessäsi sinulla on Pissevache'n ihmeen kaunis vesiputous, kansan antama nimi on merkitykseltään ruma, mutta harva vesiputous Norjassakaan vetää tälle vertoja.
Astuessani ulos vaunusta Vernayaz'en asemalla alkoi minulle mitä kummallisin hevosmatka. Tie luikertelee korkeata vuorta myöten ylöspäin edestakasin; jokaisen tiekappaleen pituus ei ole enempää kuin 40-50 metriä, mutta keskellä juoksee vuorijoki alas ja 30-40 kertaa kiertää tie siltoja myöten sen yli: tosiaan kummallista! Ja koko aika vaan jyrkänteen vieremällä, yksi keikaus vaan… mutta ole huoleti, hevonen on tottunut, se kulkee varmasti ylös, vaikka se mielellään lepää hiukan siimeksessä: raskasta on kulettaa kuormaa 3 1/2 tuntia aina vaan ylöspäin, kunnes päästään matkan perille Finhaut'iin. Mutta ihmisen kekseliäisyys lieventää eläintenkin huolia aikaa voittaen. V. 1906 ei enää tarvitse kulkea hevosella tuota matkaa; silloin on taas yksi hammasrata lisään Sveitsissä valmis, joka viepi sinut yhdessä tunnissa, ehkä 4-5 Smk:sta — nyt saat maksaa — perille Finhaut'iin vieläpä Montblacvuoren joelle asti. Mutta tämä rata tulee maksamaan 6 milj. Smk. ja paljon vaivaa se kysyy varsinkin työnraatajilta. Toinen räjähdys toisen perästä kajahti nyt ilmassa ja nuo mahtavat alppivuoret vastasivat kumealla, monikertaisella kaiulla — se oli sekin suuremmoistä, oli kuin vuorissa asuvat jättiläiset olisivat suuttuneet siitä, että tuo mitättömän pieni ihminen uskalsi tungeta heidän pyhiin paikkoihinsa, vuorten sisukseen, kaivaa tunneleja niihin ja särkeä niiden eheätä kuorta. Ja ehkä he pelkäävät, että ihminen tulee ja ryöstää heiltä kaikki heidän kalliit aarteetkin, kun kerran tie on avattu vuoren sisään! Olin saanut hauskan ja puheliaan kyytimiehen, joka puhui hyvää ranskankieltä. Kyselin muun muassa, kun näin talojen riippuvan vuorten kupeilla, melkein kun linnunpesien, eivätkö lapset edes välistä vieri alas syvyyteen: ei siitäkään kuulu olevan pelkoa. Ja hän kertoi minulle yhtä ja toista muutakin, kun me verkalleen nousimme vuoren huipulle. Tuossa on jo Salvan ja tunnin perästä Finhaut, matkani loppumäärä. Ihmeen kaunis paikka! Edessäsi Aiguille rouge (punainen neula), sivulla Eau noire (musta vesi), syvän syvässä laaksossa juokseva joki ja sen yläpuolella Tête noire (musta pää), joka kolmionmuotoisesti kohoaa taivasta kohti, sen alapuolella laskee vuorijoki Trient Mustaan jokeen ja sen takana kiiltää lumivalkeana koko komeudessaan Trientjäätikkö, josta alkaa mahtava Montblanciin päättyvä vuoriharjanne. Ikkunastani näin joka päivä kaiken tämän luonnon komeuden: auringon paisteessa, kuunvalossa jä iltahämärässä, jolloin jäätikkö sai ihmeen ihanan kellahtavan värimuodostuksen jä vuoret seisoivat kuin haahmut sen ympärillä — niin salamoittenkin välkkyessä, sillä ukkonen kävi usein Finhautissa sen ajan kuluessa, jolloin siellä majailin. Ukkonen alpeilla, se on suurenmoista! Mahtavasti kaikuvat silloin kaikki vuoret ja jäätiköt kimallelevat, tummat pilvet ovat laskeutuneet laaksoihin ja vuorenhuiput pistävät esille pilvistä! Ja kun kuljin vähän matkaa asunnostani — siinä seisoi ihan lumivalkoisena Montblanc vuoren, alppien kuninkaan, päälaki! Miten suuremmoista, mieltä ylentävää tuo luonnon puhdas, korkea majesteettisuus! Kohta teki minun mieli lähemmin siihen tutustua, käydä tervehtimässä noita jättiläisiä heidän omilla kotiseuduillansa.
Olin ollut vaan pari päivää Finhaut'issa, niin ilmoitti pöytäkumppalini, eräs 25-vuotiäs seminaristi Tours'in hengellisestä seminarista, että hän seuraävana päivänä aikoi tehdä jalkamatkan Montblanc-vuorelle. Kysyi, enkö minä tahtonut tulla mukaan. Mahdotonta kieltäytyä semmoisesta matkasta. Lähdimme liikkeelle klo 9 aamulla jalkapatikassa. Jo vähän matkan päässä kohtasimme mahtavan erinäiskiven (bloc erratique), joka oli ammoisista ajoista, kun jää kuletti mahdottoman suuria lohkareita, jäänyt tuonne tien viereen seisomaan. Jä sitte äkkiä ikäänkuin autio paikka vihannoivalla rinteellä. Se oli n.s. avalanche: suunnattoman suuri lumimöhkäle vierii ylhäältä alas laaksoon ja hävittää kerrassaan kaikki tiellänsä. Puut kaatuvat sen mahtavasta vaikutuksesta ja jos se kohtaa eläimiä ja ihmisiä pyyhkäsee se ne mukanansa, onneton se, joka silloin sattuu olemaan alapuolella, hän on mennyttä kalua. Noin tunnin perästä olimme Sveitsin ja Ranskan rajalla Chatelardissa. Kuljimme vielä tunnin, mutta kun arvelin, että matka ehkä kävisi liian rasittavaksi, jos se tapahtuisi jalkasin kokonaan, ehdotin diligenssin käyttämistä. Kuuluisa Chamonixlaakso alkoi Aiguille ronge'n juurella. Kuljimme Argentière (hopea) jäätikön ohitse, sininen alhaalta, kiiltävän valkoinen ylhäältä. Oli keskiviikko. Kyytimies kertoi minulle, että edellisenä sunnuntaina oli paikalle tullut eräs nuori pari Pariisista, joka samana päivänä oli mennyt kihloihin. Sulhanen meni morsiamensa ja tämän sisaren kanssa istumaan tuon kiiltävän, komean jäätikön viereen — silloin aukeni yhtäkkiä manalan sulku, mahtava vesitulva syöksyi esille huikaisevalla vauhdilla, tempasi mukanansa nuo kolme onnetonta ja tuokion kuluttua olivat he vaan kolme ruumista. Pluto vei ne manalaan, kuten kerran Proserpinan; siellä saivat he viettää häänsä. Miten syvän vaikutuksen tekikään minuun tuo aivan tosi kertomus noista kahdesta onnettomasta, jotka samana päivänä solmivat liiton keskenänsä ja kuoleman kanssa. Alppimaailma tarjoaa aina vaaroja, hengenvaarojakin sille, joka siellä kulkee. Tänäkin kesänä hukkui siinä moni muukin: eräs mies, joka nousi alppien kuningatarta ("la reine des alpes") tahi Edelweissia poimimaan, joka vaan kasvaa melkein pääsemättömillä rinteillä, luiskahti vaimonsa silmien edessä syvyyteen ja samoin kävi Inspruck-yliopiston rehtorille prof. Demelius'elle, jonka päästä ei ollut jälellä kuin leukaluu!
Mutta me olimme kerran tulleet alppimaailmaan tutustuaksemme emmekä säikähtyneet. Lavancher'in seuduilla nousimme rohkeasti ylöspäin — ilman opasta. Tie kävi yhä jyrkemmäksi ja vaivaloisemmaksi. Ja kumppalini oli liiankin rohkea. Hän tahtoi tehdä tien suoremmaksi eikä lopulta enää tyytynyt tien edes takasin luikertelevaan suuntaan, vaan nousi suoraan ylös. Oli mahdotonta tarkasti arvostella jyrkkyyttä, se näytti vähemmältä kuin todellisuudessa oli; minäkin seurasin ja hiuskarvasta riippui, etten — pudonnut alas syvyyteen. Tuskan hiki otsalla pääsin kuitenkin eheänä tästä hengenvaarasta ja iloisena, istuuduin pienen ravintolan penkille lepäämään. Mutta aika oli kulunut ja suuri, avara jääkenttä oli ylikulettava ennen pimeätä. Täytyi kohta lähteä uudestaan liikkeelle — taas ilman opasta jäätikönkin yli: se oli kumppalini itsepäisyyttä. Ensin vuoreen huonosti hakattuja portaita myöten 5-10 minuuttia pitämällä kiinni rautaisista vuoreen kiinnitetyistä käsipuista — syvänne ammotti ilman käsipuita oikealla puolellamme — ja sitte — eksyimme kuin eksyimmekin Montblanc selänteen suuremmalla jääkentällä, Mer de Glace'lla, "jäämerellä". Asia kävi tosin arveluttavaksi, sillä pimeä oli seutua peittämäisillään. Vihdoin — klo oli jo 1/2 9 ja silloin on näillä seuduin jo pimeä — löysimme jonkun polun, hyppäsin nuoremman kumppalini olkapäitten avulla kuilun yli ja polkua myöten rupesimme kulkemaan Montanvertin ravintolaa kohti, jonne pääsimme puolen tunnin perästä. Mahtava oli luonto ympärillämme, kun seisoimme tuolla suurella jääkentällä, joka ei koskaan sula, uhkaavana seisoi edessämme nuo suuret huiput, lähimpänä korkea Aiguille Dru, suuria halkeamia aukeni monessa paikoin jäissä kulkiessamme ja varsinkin jäätikön reunoilla kohosivat korkeat jääpilarit ilmaan sinne tänne, jotka välistä, kuten itse näin vuorelta, äkkiä luhistuvat kokoon auringon vaikutuksesta!
Mutta vaivamme eivät vieläkään olleet lopussa! Kun saavuimme Montanvertin ravintolaan, pyydettiin vuoteesta 4 Smk ja illallisesta 5 Smk. Minä kerrassaan suutuin moisesta kiskomisesta ja vaikka olin surkean väsyksissä, sisällisestä tuskastakin, läksin astumaan kumppalini kanssa Chamonix'iin — vielä 5 kilomeetteria! Se oli melkein yliluonnollinen ponnistus! Tie kulki metsän läpi, pilkkopimeässä, välistä pilkotti kuu ystävällisesti puitten läpi — 20 p. heinäkuuta: miten kummallista! Muistin elävästi Caprissa viime kesänä samanlaista 9 p. heinäkuuta. Ennenkuin pääsimme perille, hyökkäsi suuri äkäinen koira kimppuumme tien varrella sijaitsevasta mökistä: asetuimme puolustusasemaan piikkikeppimme eteenpäin ojennettuina: meidät pelastava nainen selitti aivan oikein, että koira oli niin äkäinen, kun jo oli yö, klo 1/2 11 illalla. Puolen tunnin perästä ja kauan haettuamme pimeässä siltaa Arvejoen yli pääsimme yösijaamme Chamonix'en ystävälliseen pikkukaupunkiin, joka jo kaukaa vuorille heitti valonsa ikäänkuin pyytäen meitä syliinsä. En ole milloinkaan eläissäni niin väsyneenä vaipunut unen helmoihin kuin sinä iltana ranskalaisessa kaupungissa Montblanc vuoren juurella.
Niin, kun aamulla aukasin ikkunani Chamonix ravintolassa, oli tuo mahtava lumivuori aivan edessäni — Euroopan korkein vuori (4,800 metriä meren yli) oli melkein käteni koskettavissa. Katselimme teleskopilla sen kaikkia rakennuksia, ravintolaa 3,000 metrin korkeudessa, jossa juuri eräs matkustaja valmistihe nousemaan huipulle, sen rotkoja ja tähtitorneja — miten ihmeellistä kaikki! Nousimme sitte sen juurille, Bosson'in jääkentälle ja erääseen luolaan, joka on tähän jäätikköön hakattu — se oli valaistu ja teki lumoavan vaikutuksen — mutta kylmää tuossa jääpalatsissa oli ja me olimme aivan hikisiä noususta. Ehtoopuolella teimme matkan kaupungissa ja katselimme noita muita suuria jättiläisiä, jotka eivät paljon antaneet perää Montblancille ja siitä jatkuivat katkeamattomassa ryhmässä. Seuraavana aamuna otimme vaunut, jotka veivät meidät takasin 2 1/2 päivän poissaolon perästä. Niin kauan kuin minä elän, jääpi tämä matka Montblanc'in juurelle unohtumattomana muistiini — luonnon majesteettisuutta en missään ole vielä niin suuremmoisena nähnyt kuin täällä jättiläisvuorten keskuudessa. Ken tahtoo mieltänsä ylentää jokapäiväisyyden yli, hän tehköön matkan Montblanc'en ylevään alppimaailmaan, siellä on runsain määrin luonnon puhtautta ja suuruutta. — Muillekin huvimatkoille voi lähteä Finhaut'ista kauniisen ympäristöön: varsinkin Gueula'sta on näköala suuremmoinen. Finhaut'en ilmanala on myös lauhkea ja erittäin puhdas ja kaikki tämä tekee yhdessä, että siellä oleskelee paljon vieraita kaikista kansakunnista: englantilaisia, saksalaisia, ranskalaisia, sveitsiläisiä, italialaisia, venäläisiä, ruotsalaisia, suomalaisia, ainakin minä tapasin kaikkia näitä. Lyhyen yhdessäolon perästä saapi niistä välistä hyviä ystäviäkin. Ainakin oli yhdessäolo Beau-Sejour'in hyvässä ravintolassa sangen hupainen.
[Huviksi tahdon niille, jotka latinaa ymmärtävät, tähän painattaa pienen kirjevaihdon erään englantilaisen ja minun välillä — hän oli korjannut englanninkielen ääntämiseni ja matkustanut Chamonix'iin. Täältä hän lähetti minulle seuraavat säkeet:
Me miserum! Voltu nitet hic natura benigno
Almaque delicias pandit ubique Ceres.
Ast isto blando mihi iam sermone carenti
Haec species anima, doctor amoene, caret.