Tähän minä vastasin:

Linguam flexibilem fecisti tam mihi duram
Difficilis linguae participemque tuae,
Pluraque portasti mihi delectamina mentis;
Sinceras grates accipe nunc multas…]

IV.

Turku 5.9.04.

Neljättä viikkoa viivyin Finhautin ihanilla seuduilla — vihdoin tuli lähtöpäivä. Panin kapsäkkini edeltäpäin menemään Berniin postissa (vaikka se painoi 26 kiloa, ei se maksanut kuin 1 mk 50 p), toisen mytyn lähetin suoraan Lybeckiin Suomen laivojen asioitsijalle Piehl & Fehlingille, otin matkapassini ja kukkaisportöörini selkään ja alppisauvani sekä sateenvarjostimeni käteeni ja rupesin yksin marssimaan ennen ajamaani tietä Vernayaz'een — paluumatka oli melkein pelkkää alasmäkeä. Virvoituksia ja maitoa sai tien varrelta ja muutamia tunteja kulettuani tulin asemalle. Sieltä junalla Chillon'in linnaan, tuohon linnaan Genèvejärven rannalla, jota Englannin suuri runoilija Byron on ikuistuttanut laulussaan, "the Prisoner of Chillon". Linna on tosiaan sangen merkillinen, ehkä merkillisin kaikista, jotka olen nähnyt. Se sijaitsee pienellä kalliosaarella Genèvejärven itärannalla — alin osa sisältää muun muassa juuri tuon Byronin laulaman vangin, Bonivardin vankilan, jossa tämä pelkäämätön mies sai monta vuotta oleskella: nähtävänä oli vielä se rengas pilarissa, johon hänen rautaketjunsa kerran hänet kiinnitti: myöskin m.m. Byronin ja Victor Hugon omakätiset kiveen hakatut nimikirjoitukset toisissa pilareissa. Olihan siellä muitakin kidutuskoneita, esim. polttopilari, johon asianomainen ripustettiin, kun hänen jalkojaan kuumilla raudoilla poltettiin; hirsipuu ja aukko, josta hirtetty ruumis heitettiin veteen, aivan samoin kuin olin nähnyt Veneziassa dogepalatsissa, ja sen edessä kallioon hakattu kalteva kivivuode, jolla kuolemaan tuomitut saivat viettää viimeisen yönsä — kaikki tekivät ne minuun syvän, synkän vaikutuksen, kun niitä tuossa katselin. Entisyyden hirmuiset haamut nousivat eteeni — nuo kalpeat ihmisraukat, jotka olivat kuolemaan tuomitut rohkeasta esiintymisestä, itse Bonivard seisoi edessäni kyyristyneenä pienen ikkunansa edessä, josta Jumalan sinitaivas ja vapaus pilkottivat hänen pimeään vankilaansa, ja kun tulin yläkerrokseen, jossa oli ennen Savojenin herttuan ja herttuattaren, ritarien ja oikeusistuimen huoneet osaksi entisessä komeudessaan, silloin maailman jyrkät yhteiskunnalliset vastakohdat tuntuivat minusta vielä synkemmiltä — vapauden puoltajat vankilassa ja valeoikeuden puolustajat loistossa ja komeudessa! Menin yöksi Chillonin ravintolaan, asetuin sen penkereelle Genèvejärven rannalle ja katselin tuona ihmeen lauhkeana iltana tuntikausia, miten päivä meni maillensa ja pimeys laskeutui tuon siintävän pinnan yli — taustassa vasemmalla puolen seisoivat Haute Savoie'n jylhät lumivuoret ja oikealla Montreux'en ja Vevey'n hymyilevät rannat — niin kaunista iltaa en ollut nähnyt siitä kuin istuin Mergellinan rannalla ja katsoin yli Napolin (Neaappelin) siintävän sataman Vesuvion mahtavia purkauksia. Unta en sinä yönä saanut paljon; Chillonin vankilat ja iltataivaan kauneus karkoittivat sen silmistäni.

Juna vei minut seuraavana päivänä lentävällä vauhdilla Mont-reux'en, Vevey'n ja Lausanne'n kautta Bern'iin, Sveitsin keskushallituksen pääkaupunkiin.

Bern on vanhaan sveitsiläistyyliin rakennettu kaupunki monine hauskoine kaivoineen keskellä katua ja monine holvattuine katukäytävineen. Heti kun astuin ulos hotellistani, kohtasin koko joukon pieniä poikanulikoita täydessä sotapuvussa. Mikäpä tämä on, ajattelin itsekseni. Käännyin muutamien rehevien pikkusotilaitten puoleen kysymyksillä, mutta niillä oli niin hauskaa, etteivät ehtineet kunnollista vastausta antaa. Vanhempi mies selitti sitte, että se oli miliissijärjestelmän pikkusoturit, jotka aina kokoontuvat lauvantai-ehtoina sotaharjoituksiin, mutta nyt, keskiviikkona, saivat oikeat pyssyt. Siitä tuo ääretön ilo pienissä isänmaanpuolustajissa! Kuri tietää, että Sveitsin koko sotajärjestelmä perustuu maan puolustamiseen mahdollisia päällehyökkääjiä vastaan eikä laisinkaan tarkoita muitten kimppuun käymistä, tekee nalikkojen harjoitus hauskan vaikutuksen semmoiseenkin, joka, kuten minä, ei laisinkaan ole sotien ystävä. Toinen hauska ilmiö, oli nuo useissa paikoissa löytyvät ravintolat, joissa vaan alkoholittomia juomia tarjoiltiin ja seinillä huomautettiin alkoholin turmiollisista vaikutuksista. Ja kuitenkin täytyi minun — mikä kummallinen kohtalon ironia — monasti juoda olutta ja viinejä, silloin liikkuvan lavantaudin takia, kun en ainakaan veteen uskaltanut kajota! — Sveitsin komein rakennus löytyy Bernissä, "Bundesgebäude", keskushallituksen palatsi, joka ulkonaisesti hiukan muistuttaa oikeuden palatsia Brysselissä. Yleinen ylöskäytävä tekee, mahtavan vaikutuksen, siellä seisoo niinkuin jonkun temppelin etehisessä ja sen korkeassa kupukatossa on jokaisen kantoonin (= valtion) värilliset vaakunat ja lause; "unus pro omnibus, omnes pro uno" (yksi kaikkien edestä, kaikki yhden edestä), joka käytännölliseen elämään sovitettuna juuri muodostaa Sveitsin voiman, eri kielistä huolimatta. Komeat ovat myös liittopalatsin kokoussalit, varsinkin ovat kansallisneuvoston eli toisen kamarin erittäin juhlalliset — merkillistä on, että yhteisissä istunnoissa Ständerath'in eli ensimmäisen kamarin jäsenet istuvat toisen kamarin jäsenten takana; mutta Sveitsi onkin täydellisesti kansanvaltainen maa. Paljon muutakin on Bernissä katsottavaa. Tuossa komean Kirchenfeld-sillan päässä Historiallinen museo, jossa on paljon löytöjä kummallisista paalurakennuksista (rakennuksista paaluilla jonkun matkan päässä rannasta), verkkoja, koreja, nuoria ja muita tarvekaluja, kuvia näistä paalurakennuksista y.m. Sangen hauska oli eräs kipsikuva ammoisina aikoina eläneestä naisesta Auvernier'in luona löydetyn pääkallon mukaan taitavasti tehty: ei se suinkaan ollut niin ruma, ettei nykyajankin mies olisi voinut tuohon naiseen vaikka rakastaakin. Mielihyvällä kuljin myöskin noitten sangen valaisevien kansantieteellisten kokoelmaan läpi; siellä oli m.m. tuo kummallinen "bumarangi", jota kerran Berliinissä olin nähnyt erään uusiguinealaisen ihmissyöjän sinkoilevan ilmassa eteenpäin niin, että se palasi viskaajalle takasin. Yllämainitun muinaisihmisen aikuisia eläimiä sai nähdä eläintieteellisessä kokoelmassa, jossa loisti varsinkin tuo äärettömän suuri irlantilainen jättiläishirvi (Megaceros eurycerus) mahtavine siivenmuotoisine sarvineen ja luolakarhu (Ursus spelaeus), mutta nykyaikaisiakin eläimiä kosolta, ennen kaikkia kuuluisa bernhardiinilaiskoira Barry, joka viime vuosisadan alkupuolella pelasti niin monta ihmistä alpeilla kuolemasta: siinä se istuu, pää alaspäin ikäänkuin vieläkin miettien, mitenkä se viisaudellaan voisi palvella ihmiskuntaa.

Bernistä läksin Interlakenin ylistetyille seuduille. Se on varsinkin kiitetty lauhkeasta ilmanalasta, enkä tosiaan missään muualla ole huomannut niin suloisesti ihoa hivelevää ilmaa päitse Genèvejärven rannalla. Muukalaisia siellä liikkuu äärettömiä joukkoja. Huonetta hain turhaan, kunnes eräs herra ilmoitti minulle, että voisin periä hänen huoneensa, koska hän juuri oli lähtemäisillään. Hotellissani istui ruokapöytien ääressä yli 200 vierasta. Onhan laskettukin, että Sveitsin vieraat tuovat sinne ainakin 100 milj. Smk. vuosittain. Ylellisyyttä ja turhuutta näkee täälläkin paljon. Kävelin illalla pitkin pääkatua: komeita pukuja, komeita valjäkoita, komeata valaistusta, komeita hotelleja kaikkien kansojen jäsenille — toinen kieli toisensa perästä suhisi korvieni ohitse? Ja tuossa taustassa Jungfrau (Neitsyt) vuoren mahtava huippu — hurmaavan kaunis, mutta kuitenkaän ei se suinkaan näyttänyt niin neitsyeiliseltä kuin Montblanc tosiaan neitsyellisessä valkeudessaan, sen pinnalla näkyi mustia tahroja, joita tuskin Montblanc'in suurella lumikentällä huomaakaan.

Interlakenissa ollessani oli taivas pilvessä eikä maksanut vaivaa tehdä ulkomatkoja kauniissa ympäristössä. Kiidin sen tähden pohjoiseen päin; Meiringen'in, Lungarn'in, Saarnen'in ja Alpnachin kautta, kaikki ylen ihania seutuja — tulin vielä kerran maalliseen paratiisiin: Luzern'in kaupunkiin, Vierwaldstätterjärvelle ja Rigivuorelle. Miten sanoin kielin kertoa, mitä tässä sain nähdä, varsinkin luonnon kauneutta? Alpnachen järvestä pujahti laiva Stanskaupungin ohitse kapean salmen kautta Vierwaldstätterjärven siniselle pinnalle; käännös vasempaan jä edessämme häämötti Luzern'in kaupungin tornit ja ihantavat rakennukset. Tulin ehtoolla Luzernin kaupunkiin, vielä samana iltana kävin sen kuulua "jalopeuraa" katsomaan — se on pystysuoraan kallioon hakattu kuolevan leijonan kuva muistoksi sweitsiläiskaartin uskollisuudesta sortuvaa kuningaskuntaa kohtaan Ranskan suuren vallankumouksen aikana. Kun sinne saavuin, oli se kauniisti valaistu, viheriä luonto ympäri ja sievä pieni lampi kallioseinän alapuolella — hurmaava näkö nukkuvan luonnon helmassa! Istuin ihastuneena penkille; silloin kaikui korviini tanskan kieli, se oli kuin pitkän ajan perästä olisin saanut tervehdyksen kotiseudultani ja ilolla rupesin pakinoimaan noitten kahden pohjoismaalaisen kanssa.

Seuraava päivä oli hiukan lupaava ilman suhteen; päätin sen tähden nousta hammasradan avulla Rigivuoren huipulle. Ensin laivalla Vitznau'in pieneen kylään ja sitte hammasrataa myöten ylöspäin, yhä vaan ylöspäin tunnelin läpi; rautasiltaa myöten syvänteen yli Rigi-Kaltbad'iin, jossa Lassalle haki parannusta täsmälleen 40 vuotta sitte työväen palveluksessa täydelleen kulutetulle hermostollensa, ja sitte huipulle, Rigi-Kulmille; tästä on näköala, joka koko maailmassa vertaistansa hakee. Ilma oli huipulla ollessani jotenkin selvä; etelässä näkyivät kaikki Sweitsialppien jättiläiset: korkea, totinen Finster-aarhorn, valkoinen loistava Mönch, mustan synkkä Eiger ja vaalean-puolinen Jungfrau, muita mainitsematta; Rigivuoren juurella Vierwaldstätterjärven siintävä selkä ja pohjoispuolella Zugjärvi ja Zürichin tornit. Yltympäri vaan valkoisia lumivuoria, lukemattomia jääkenttiä ja siintäviä vesiä! Kummako siis oli, että muutamat katsojat pistivät ihastuksessaan lauluksi, joka tuolla ylhäällä kajahti niin ihanasti, luonnon majesteettisuus silmien edessä! Mutta yliluonnollisen kauneuden ohessa astui myös mahtavan luonnon hävittävä voima esille: tuossa näki vielä Zugjärven etelärannalla Rossbergin kupeella jälkiä kauheasta noin 100 vuotta sitte tapahtuneesta vuorenvierimästä, joka hautasi allensa yli 400 ihmistä. Kun tätä tietä kuljin Küssnachtin kautta, näkyi junasta se lehto, jossa tarun mukaan Tell varmalla nuolellaan kaatoi isänmaansa hirmuvaltiaan Gesslerin.