Palattuani Rigimatkaltani Luzerniin, en voinut olla pistäymättä Sota- ja Rauhanmuseoon, jonka tunnettu rauhanystävä, venäläinen valtioneuvos von Bloch on eloon herättänyt. Ja sitä käyntiä en tarvinnut katua, sillä museo on tosiaankin valaiseva ja suurenmoinen. Se on perustettu varta vasten rauhan aatteen edistämiseksi ja siten se vaikuttaakin katsojaan. Ihailulla ei suinkaan katso, miten aikojen kuluessa yhä täydellisempiä murha-aseita on keksitty sattuvaisuuden, etäisyyden ja varmuuden puolesta — ampuvathan Krupp'in 24 sentimetrin kanuunat Montblancin korkeuden kaksinkertaisesti. Erittäin hauskat olivat varsinkin dioraamakuvat: etenkin tietysti se kuva, joka esitti suomalaiset Gorni-Dubniakih taistelussa ja kauhean kaunis oli kuva "tappelun perästä" — kaatuneitten joukko kentällä, sotarosvot niitä ryöstämässä korppien liidellessä yläpuolella ja tulipunainen iltataivas taustassa!
Seuraavana aamuna nousin vuoteeltani jo klo 5 ja läksin rantaan; sieltä meni silloin laiva kiertelemään ihanan Vierwaldstätterjärven rantoja. Luonto oli äsken herännyt unestaan, aurinko nousi Rigi-vuoren kupeelta koko loisteessaan, kultasi pilven ja heitti kultaisen hohteensa Rigi Kulmin, Rigivuoren huipun yli, koko tuo korkea (1,800 m) huippu ui auringon valomeressä. Mutta jylhänä ja totisena seisoi toisella puolen Pilatusvuori, kunnes päivän heijastus ehti sinnekin ja loi sen yli kultahohteen, joka sitte vaan jäi huipulle — tämä näkö oli luonnon suuremmoinen palkinto minulle siitä, että niin varhain sunnuntai-aamuna olin lähtenyt vuoteeltani sen kauneutta ihailemaan. Laiva kiiti eteenpäin, tulimme Brunnen'iin, kaiken maailman turistien kokouspaikkaan keskellä mahtavia vuorihuippuja, kuten Veneziassa sivuuttivat meitä täällä nuo valkoiset telttaveneet, Brunnen'in vastapäätä seisoi ylevänä järvenrannalla korkea kivilohkare, johon oli piirretty kauas näkyvillä kirjaimilla: "Wilhelm Tellin laulajalle F. Schillerille alkukantoonit 1859", sitte kuljimme äkkijyrkän Seelisbergin ja Rütlin ohitse, jossa Walter Furst, Werner Stauffacher y.m. vannoivat valan isänmaansa vapauttamiseksi; vihdoin säavumme Flüelen'iin, järven eteläisimpaän sopukkaan. Sieltä kiiruhdin omnibus'ella Altdorfin kaupunkiin, jossa Tell ampui omenan poikansa pään päältä, katsomaan tänne pystytettyä todellakin sangen onnistunutta Tell'in patsasta: miten uhkarohkeasti ja samalla surullisesti isä Tell katsoo eteensä, jousi olkapäällään jä millä äärettömällä luottamuksella taas pikku Tell luopi silmänsä isäänsä: ei hän voi ampua harhaan, se on varma. Palasin postivaunuissa Flüelen'iin ja sielta läksin kulkemaan uraa, jota en ikinä voi unohtaa. Tie kulki aivan järven rantaa myöten, kuten Gotthardin rautatiekin, joka tunnelissa lävistää vuoren ja jolle useammissa paikoin on rakennettu tokeita vuolaita kevätvesiä vastaan; monasti ja pitkiä matkoja on tämä tie uurrettu rantavuoren kylkeen; ja vuori näyttää kulkijalta nousevan suoraan pystyyn; aivan taivaaseen asti — se on suuremmoinen näkö! Ja alhaalla veden pinnalla, tuolla siintävän kirkkaalla pinnalla heijastaa aurinko pilvien läpi muodostaen siinä tummempia ja heleämpiä levyjä monivärisessä vaihdossa. Järven toisella puolella taas miten eriskummalliset muodostukset, toisessa paikassa suunnattoman suuri satula ja toisessa, pilviä kohti pyrkivä huippu. Vihdoin loppuu maatiekin tunneliin, jonka sivustasta aukkojen läpi voipi katsahtaa yli järven koko ihanuuden aina lumivuorille saakka. Tämä on Axenstrassen maailmankuulu kauneus! Vihdoin tulin Tellin Plattelle, jossa Tell tarun mukaan Gesslerin laivasta heittäytyi ulkonevalle paadelle; täällä seisoo ehyt Tellin kappeli maalauksineen, josta minä melkein Tell'in nopeudella heittäydyin paadelta laivaan: tulin laivasillalle juuri kun laivä oli lähtemäisillään Luzerniin.
Haikealla mielellä erosin Luzern'ista ja kaikesta sen tarjoamasta luonnonihanuudesta mennäkseni Zürich'iin. Mutta matkalla pysähdyin muutamiksi tunneiksi Zug'iin, koska siellä samana iltana oli suuri sotilasjuhla ja Sweitsin kuuluisat ampumaharjoitukset. Koko kaupunki oli juhlallisesti lipuilla koristettu ja tilapäinen suuri puusuojus oli rakennettu, jossa upseeristo ja yleisö vuorottain juhlivat. Hauskinta oli nähdä nuo varsinaisen kansan ampumaharjoitukset "Schützenhaus'in" edustalla. Ne ovat todellisia kansanjuhlia, joissa mieltä ylentäviä puheitakin pidetään ja puhujina esiintyy usein Sveitsin kansan etevimpiä miehiä. Puolen tunnin kuluessa olin Zugista siirtynyt Zürichiin.
Zürich on Sveitsin suurin kaupunki ja siellä sanotaan olevan hauska asua, muukalaisenkin, mutta mitään katsottavaa siellä ei ole. Yksin Pestalozzin, tuon kasvatusopillisen suurmiehen kuvapatsas, hänen, joka tahtoi kohottaa henkisesti ja aineellisesti köyhää kansaa, on todellinen kaunistus kaupungille. Miten ihmeen lempeästi tuo kaikki uhraava lastenkasvattaja katsookaan pieneen poikaan, miten hellästi hän ikäänkuin tukee kasvattiansa, joka suurimmalla luottamuksella antautuu kasvattajallensa! En sitä patsasta hevin unohda. Olin kovin väsynyt, kun tulin sen juurelle — koko aamun olin ravannut kaupungissa sinne tänne —, mutta turhaan hain istuinpaikkaa patsaan edestä pienessä ympäröivässä puistossa. Valitin siitä kahdelle työmiehelle, jotka siivoivat puistoa ja lähetin heidän kauttansa terveisiä asianomaisille, että kyllä maksaisi vaivaa hankkia pari penkkiä, jotta väsyneet muukalaiset saisivat rauhassa katsella Zürich kaupungin suurinta kaunistusta. Lupasivat toimittaa terveiset perille. Pestalozzianum'issa, jossa muun muassa säilytetään suuren miehen muistoja, kävin sitte myöskin ennen lähtöäni. Siellä oli esim. nähtävänä Breslaun yliopiston diploomi P:lle, jossa ylistettävästi, mutta totuudenmukaisesti sanotaan, "ettei hän ollut yhden ainoan vuosisadan mies, tuo Sweitsin kunnia ja pelastaja" ja kuitenkin sai hän, kuten työmieskin hänen patsaansa edessä muistutti minulle, eläessään enimmäkseen kärsiä vainoa ja vastusta, niin kuin todellisesti suuret miehet yleensä ja vasta hänen kuolemansa perästä on hänen maineensa yhä kasvamassa.
En voinut olla tekemättä Winterthur'ista — jossa m.m. valmistetaan paljon vetureita Suomeenkin ja jonne minä Zürichistä läksin — pientä poikkeusta varsinaisesta mätkasuunnitelmastani Etelä-Euroopan suurimmalle vesiputoukselle Rheinvirrassa Schaffhausenin luona; juna vei minut Dachsen'in asemalle, josta vaan on kilometrin kävelymatka pitkin maantietä. Olin ollut Imatralla ja kävin ensin hieman ylenkatseellisesti katselemaan tuota Rheinin putousta. Kun sitä silmäilin ylhäältäpäin, ei se näyttänytkään niin erittäin merkilliseltä ja sanoinhan minä opastavalle naisellekin: "meidän luoksemme voitte tulla katsomaan Euroopan mahtavinta koskea" — hän katsoi minuun hieman kummastuneena; mutta minun täytyy myöntää, että kun tulin alemmaksi — varsinkin n.s. "Schänzliin", niin putous tosiaan esiintyi suuremmoisen kauniina: villillä vauhdilla ryntäsi vesi kahdelta puolen tuota keskellä seisovaa kalliolohkaretta vastaan, joka siinä törrötti kuin uhkaava musta haahmu, mutta — turhaan: vesi murskautui pieniksi pisaroiksi, vaahdoksi ja vesihöyryksi ja laskeutuvan auringon säteet muodostivat siinä ihmeen ihania värikaareja ja siintäviä valovivahduksia; se oli aivan kuin elävä Montblanc: yhtä huikaisevan valkoinen kuin tämäkin sinisine jääjuovineen, mutta koko tuo neitsyellinen pinta liikkeellä, elävänä, eteenpäinpyrkivänä kaikista vastuksista huolimatta — tämä oli se lohduttava ja samalla luonnon ihana kehoitus, jonka minä sain Rheinvirran mahtavasta koskesta.
V.
Kauneuden kuvat, jotka Rhein virran putouksessa painuivat niin elävästi mieleeni, värähtelivät siinä vielä, kun minä Romanshornin kautta Bodenjärven ja Lechjoen yli, — jossa kolmenkymmenenvuotisessa sodassa meidän urhoolliset esi-isämme Tillyltä valloittivat ylimenon — saavuin varsinaiseen taidekaupunkiin Müncheniin, jonka kanssa siinä suhteessa ainoastaan Rooma ja Pariisi voivat menestyksellä kilpailla. Luonnon ihanuuttakin siellä on paljon — "Englischer Garten" on suuri kaunis puisto — ja sitä tapaa vielä enemmän sen ympäristössä etelässä, etenkin jos teet pienen huvi-matkan Starnbergerjärvelle, jonka rannoilla on huviloita ruusujen ja murattien peitossa ja taustassa alppimaailman jättiläisiä, kuten esim. 3,000 metrin korkea Zugspitze jääkenttineen. Varsinkin illalla — jolloin olin paluumatkalla kaupunkiin — kun auringon laskiessa keltainen valo leviää sen pinnalle, vuorenhuiput etelässä peittyvät tummansiniseen verhoon ja tuo melkein mustanviheriä metsä astuu niin häämöttävästi esille — silloin on siellä melkein satumaista. En voi laisinkaan kummastella, että tuo taiteen kuningas, onneton Ludviikki II siellä mielellään oleskeli kauniissa linnassaan; nyt seisoo jonkun matkan päässä tästä linnasta eräs kappeli muistoksi tuosta kuolemankamppailusta, joka teki lopun v. 1886 sekä kuninkaasta että hänen henkilääkäristään tohtori Gudden'ista. Käännyin laivan perämiehen puoleen pyytäen häneltä siitä lähempiä tietoja — en enää oikein muistanut tapausta. "Tietysti hän oli mielipuoli, tuo onneton kuningas sillä hetkellä", sanoin minä. Mies ei vastannut mitään, katsoi vaan minuun kummallisella tavalla ja hävisi. Mutta minä en jättänyt häntä rauhaan. "Eikö hän sitte ollutkaan mielipuoli loppupuolella elämätänsä?" kysäsin uudestaan, kun sain hänet käsiini. "Ei suinkaan", vastasi hän hieman arastellen, "hän oli yhtä ymmärtäväinen kuin te ja minä." "No, kertokaa sitte, mitenkä se oikeastaan oli", tokasin uudestaan. "Eihän siitä pitäisi puhua", sanoi hän katsoen ympärillensä, mutta kun minä intin, väitti hän, että kuningas ei mitenkään heittäynyt aaltoihin hukuttaaksensa itsensä, vaan että hän raivostuneena toht. Guddeniin, joka oikeastaan muka oli hänen salainen vanginvartijansa (kuningas kun oli pantu holhouksen alaiseksi) tahtoi hukuttaa hänet ja hyvänä uimarina ja sangen vahvana miehenä sitte uida järven yli kansansa luo. Väitin heti, että tuon jutun on varmaankin kansan myötätuntoisuus onnetonta kuningasta kohtaan keksinyt, mutta mies vakuutti, että hän siihen aikaan oli ollut läheltä asioissa kiinni: olihan sitä paitse kuningas riisunut vaatteensa, ainakin osaksi rannalle. Olkoon miten oli; juttu on ainakin todistuksena siitä, mitenkä kansantarut helposti syntyvät.
München on aivan täynnä taidekokoelmia ja taidenäyttelyltä. Jos esim. menet "Uuteen pinakoteekkiin" niin saat muun muassa nähdä Pilotyn tähtienennustajan Seni'n Wallensteinin ruumiin edessä ja Thusneldan Germanikon voittokulkueessa ylpeästi, vaikka voitettuna astuvan eteenpäin; Stuck'in kuuluisan "Sodan" (Kuolema ratsastaa hevoskaakin selässä kaatuneitten ruumiitteen yli) ja hänen "Syntinsä" nuoren naisen kuvassa, jonka silmistä, puvusta ja koko olennosta langennut lihallisuus loistaa esille; Uhden nykyaikaiseen elämään sovitetun "Kristuksen taivaaseen nousun"; suuren italialaisen maalarin Segantinin "Kynnön" jokapäiväisen leivän hankkimiseksi; Böcklin'in haaveilevan ja samalla niin realistisen "Aaltojen leikin", jossa kaikenmoiset aaltojen edustajat mellastelevat; Stielerin kuulun Goethenkuvan v:lta 1828 ja nuo ihanat Strozbergin naiset, baijerilaisen kuningassuvun jäseniä (kuuluihan siihen myös keisarinna Elisabeth) — tuskin uskoo, että niin kauniita naisia todellisuudessa löytyy: oikein kaiholla katselee yhtä niistä, joka kokonaan paloi poroksi. Ja "Uudessa pinakoteekissa" tapaat kosolta Rubens'in, Dürer'in (etenkin Neljä apostolia), Murillon (mainiot kerjäläispojat), Poussin'in jä Lorrain'in taulut. Glyptoteekissä on paljon vanhempia ja uudempia veistokuvia, joilla on hyvin suuri arvo (n.s. Aeginetit, Apollo Tencasta, Ilioneus, Leochareen Aleksanteri Suuri, Thorvaldsenin Adonis, Canovan Paris, y.m.). Ja n.s. Maximilianeum'issa on nähtävänä 30 mahdottoman suurta historiallista maalausta, joista muutamat ainakin minuun tekivät kerrassaan valtaavan vaikutuksen — kas tuossa esim. Cabanel'in "Syntiinlankeemus", jossa erinomaisen rehevä, kaunisvartaloinen Eva itkien makaa maassa, kun Aatami taas istuu vieressä vihaisen, mutta samalla katuvaisen näköisenä, molemmat Jumalan ja pahan hengen välissä; tahi Richterin "Pyramiidien rakentaminen", jossa kantajajoukko otsansa hiessä tekee työtä, sill'aikaa kun upea Pharao kantotuolissa katselee töitä ja ihmeellisen suloinen kuningatar juuri koko itämaisessa loistossaan astuu kantotuolista työntekijäin eteen; Otto'n Belzasarin tunnetut pidot; Kaulbachin Salamiinin taistelu; Conräder'in Kartagon häviö y.m. — näitä suuria tauluja katselin suuremmalla mielihyvällä kuin samanlaatuisia maalauksia Versaillesin linnassa lähellä Pariisia. — Schack'in taidekokoelma oh myös täynnä suuremmoisia maalauksia, mainitsen vaan Böcklinin vaikuttavan "Murhaajan, jota raivottaret, omantunnon edustajat väijyvät"; Bambergerin valoisan "Gibraltarin", Dreberin "Sapphon" merenrannalla arvattavasti ennen kuin onnettoman rakkauden valtaamana heittäytyi mereen; Steinle'n Loreley'n joka, kuten muinaiset Sireenit houkutteli Rheinvirrassa ohikulkevat purjehtijat turmioon; Schwindin satumaalaukset y.m.
Olen maininnut muutamia tauluja etenkin sen takia, että se antaisi edes jonkun käsityksen Münchenin rikkaista taideaarteista. Mutta sittenkään ei yksin tästä saa oikeata käsitystä. Lukuun on otettava myös nuo suuret näyttelyt "Lasipalatsissa" — suunnattoman suuressa, yksinomaan lasista ja raudasta tehdyssä rakennuksessa — "Vanhassa kansallismuseossa" ja "Taidenäyttelyrakennuksessa", joissa oli sangen suuri luku tauluja ja veistokuvia (ensin mainitussa toista tuhatta). Minun täytyy kuitenkin väittää, että näissä kolmessa näyttelyssä melkein tuli siihen vakuutukseen, että sisältö oli jotenkin laiha, jos hakee muuta kuin tekniikin täydellisyyttä; paljon on pelkkää hourailua; taiteessakin haetaan uusia ihanteita eikä ole päästy mihinkään selvyyteen; harvoin tapasi sen tähden jonkun sisältönsä puolesta oikein tyydyttävän aiheen, kuten esim. rouva Schmidt Breitenbach'in hurmaavan Magdaleenan, komeasti puetun ilotytön, joka jättää siihenastisen turmiollisen elämänsä ja huolimatta entisten kumppaniensa houkutuksista seuraa ohikulkevaa Kristusta: todellakin syvällisesti ajateltu luonnos. Taideteollisuus sitä vastoin tuntui sangen elävältä ja voimalliselta. Muutamia yksityisiä helmiä (esim. Sakuntala, ihana intialaistyttö Lozbeckin kokoelmissa ja Hess'in todellista hartautta uhkuva madonna hovikirkossa) siellä täällä, aivan kuin Roomassakin, tulee vielä lisäksi todellisen taiteen alalla. Mutta tähän ei suinkaan kuulu Bavaria, tuo suunnattoman korkea, melkein ruma naispatsas, jonka päähän asti minäkin sisäpuolelta lystin vuoksi kiipesin — Baijern'in kunnian edustaja, kuten Ruhmeshalle sen takana, jossa on pystytetty koko joukko kuuluisia baijerilaisia (Schelling, Platen, Gabelsberger, Sene-felder, Sailer, Frauenhofer, Jean Paul, Pappenheim, Tilly, Sachs, Holbein, Dürer, Sickingen y.m.). — Ennen lähtöäni olin myös katsomassa varsinaisen kansan elämää Volksgartenissa ja "Museossa työväen hyväksi tehtyjä laitoksia varten" kaikenmoisia varokeinoja työväen suojelemiseksi. Viimeksi mainittu sijaitsee työväen asuntojen ja vanhan München'in keskellä, joten samalla sain nähdä tämänkin monessa suhteessa hauskan osan kaupunkia.
Münchenistä tulin Nürnbergin eriskummallisesti rakennettuun kaupunkiin. Se on täynnä vanhanaikaisia muuri- ja torni-varustuksia, keskiajan ja renessansin rakennuksia (Nassauerhaus, Mauthalle, Pellerhaus, DürerhauS, jossa kuuluisa maalari syntyi), merkillisiä kirkkoja (Rebaldus- ja Lorenzkirche), kummallisia kaivoja: yleensä harva nykyajan kaupunki Saksassa näytti niin vanhanaikaiselta kuin Nürnberg; varsinkin tuo korkea linna kaupungin pohjoisosassa on säilyttänyt paljon jälkiä entisestä asustaan. Sen viisikulmaisessa tornissa löytyy kaikenlaisia keskiaikaisia kidutuskoneita, kuten kiristyspenkki ja "rautainen neitsyt": jälkimäinen on eräs naisen muotoon tehty seisova puukirstu, täynnä rautapiikkejä kannessa; kun tämä suljettiin, tunkeutuvat piikit silmiin ja muuhun ruumiiseen ja kun asianomainen arvattiin kuolleeksi, avattiin alapuoli, jolloin ruumis joutui hakkuukoneen paloittavaksi, kappaleet huuhtoi alhaalla juokseva vesi tiehensä, jottei voitu tapetusta mitään selkoa saada. Vasta v. 1806 poistettiin lopullisesti tämä hirveä murha-ase käytännöstä! Niin pitkälle oli ihmiskunnan sivistys ainakin niillä seuduin ehtinyt 1806 v. Kristuksen syntymisen perästä! Pistäydyin vielä Johannes-kirchhofille m.m. Dürer'in yksinkertaista hautaa ja Krafft'in passioonikuvia katsomaan, illalla olin komeassa kaupunginpuistossa; sitte kiiruhdin suoraa tietä kauniin Thüringer-metsan läpi Weimariin. Kun sinne saavuin, oli kello jo 7 vaiheilla illalla ja koska seuraavana päivänä piti lähteä ehtiäkseni ajoissa laivalle Lybeckiin, täytyi tarkastaa Goethen kuuluisaa kotia melkein pimeässä. Sain siitä kuitenkin jonkunlaisen kuvan — taideteokset esiintyivät tietysti jotenkin himmeässä valossa, — näin hänen omat sievät piirustuksensa ja siluettiasi sekä suuren joukon muistoja hänestä ja hänen rakastajattarista (Marianne de Willemer, Corona Schröter y.m.), ystävistä (Schiller, Karl August y.m.) ja vanhemmista (varsinkin äidistä Frau Ajasta), kivi- ja muita luonnontieteellisiä kokoelmia; mutta ennen kaikkea huvitti minua hänen, ministerin työ- ja makuu- (samalla kuolin-) huoneittensa erinomainen yksinkertaisuus ja vaatimattomuus: itse selitti hän sen siten, että työhuoneen tulee olla ilman suurempia mukavuuksia, jottei vaipuisi laiskuuteen. Makuukammiossa ei ollut kuin yksi pieni ikkuna; ei siis kumma yhtään, että Goethe kuollessaan huudahti Ottilialle: "enemmän valoa"; joka sitte on jos jollakin tavalla selitetty. Pistäydyin sitte myöskin pimeässä katsomaan Schillerin pientä taloa ja molempien runoilijoitten kuuluisaa yhteispatsasta teaatterin edustalla.