Ilma oli kaunis ja pitkällä laivamatkalla tutustuvat melkein kaikki helposti toisiinsa, muodostaen niin sanoakseni yhteisen vellamolaisen perheen; Aika kuluikin hauskasti — silloin tällöin valtasi minut kuitenkin kotoisten muistojen kaiho. Tuonnempana kiihtyi tuuli ja laiva rupesi kiikkumaan, kuitenkaan ei yhtäpaljon tietysti kuin eräs avonainen pieni purjevene, joka Saksan puolelta purjehti Möenin saarta kohti. Kapteenimmekin arveli, että hänkin olisi peloissaan tuommoisessa purtilossa keskellä Itämerta kovassa tuulessa, kun ei voi istua muuten kuin öljyvaatteissa eikä päivällä ehdi maalle.
Lybeckin kaupunki oli meille vanha tuttu, niin ettemme siellä liioin viipyneet. Kävimme vaan järjestämään piletti- ja raha-asiamme. Mutta siinä kohtasikin meitä heti vastuksia. Säästääkseni aikaa olin kirjeessä Piehl ja Fehlingiä pyytänyt Hamburgista hankkimaan minulle kiertopiletin Italian itärajalle ja taas sen länsirajalta Geneven, Pariisin ja Brüsselin kautta takasin. Mutta kun tulimme satamaan, ilmoitettiin heti minulle, että nyt oli jo Italiakin yhtynyt kiertopilettirayongiin ja kun en ellut maininnut kirjeessäni Italian paikkoja, joissa aijoin käydä, täytyi heidän jättää piletti ottamatta. Ei muuta kuin muuttaa matka ja lähteä Hamburgin kautta Berliiniin. Mutta ennenkuin lähdimme Lybeckistä, sattui matkakumppalilleni vielä suurempi ikävyys. Hän oli ottanut mukaansa yksinomaan Suomen rahaa ja se oli vaihdettava eri maitten rahoiksi, kuten minunkin vekselini, joka oli osotettu "Lybecker Privat-bank'ille". Kun minun asiani oli toimitettu, kävi hän vaihtamaan rahansa. Vaihdettiin kaikenmoiseksi rahaksi, loput oli annettava Saksan rahassa. Kun olimme jo lähteneet pois ja käyneet muualla, huomasi kumppalini, että nuo 1,000 Saksan markkaa (= 1,240 Smk.) olivatkin jääneet saamatta. Riensimme takasin, pelkäsimme pahinta, ainakin että meidän pitäisi odottaa, kunnes kassööri oli laskenut päiväkassansa. Mutta kun hänelle esitimme asiamme, hän vaan hymyili (arvattavasti säikähtyneille kasvojemme ilmeille) ja ojensi meille nuo 1,000 Saks. markkaa. Tämä saksalainen pankki-rehellisyys ansaitsee tosiaan mainitsemista. Jos olisimme särkeneet rahat jossakin tavallisessa "Wechslergeschäftissä", olisi luultavasti käynyt toisin. Asiaa ei arvattavasti olisi "muistettu"; muistin huonoutta tämmöisissä asioissa olemme usein matkallamme saaneet kokea — se korjautuu vaan sillä, että pitää silmät auki.
Ikävä oli, että olimme luvanneet ottaa vastaan Berliinissä ja ohjata asuntoon pari turkulaista tyttöä, jotka olivat saksan kieltä melkein taitamattomia ja ensikertalaisia Saksassa. Emme olleet päättäneet lähteä Hamburgiin ennen kuin erosimme niistä, emmekä enää niistä selkoa saaneet. Hamburgin kaupunki oli siinä osassa, missä me kuljimme, tavattoman kaunis: komeat rakennukset seisoivat keskellä puistoja, niiden edessä on erittäin ihania kukkais-laitteita, aivan kuin Göteborgin ylimystökortteleissa. Menimme pienellä höyrylaivalla Alsterin yli Hamburgin komeimpaan ulko-ravintolaan, luonnonihanaan Färhaus'iin, jossa usein on soittoa, ja jonka ympäri tätä kuulemaan kokoontuu suunnaton joukko pieniä veneitä, täynnä iloista kansaa.
Vielä samana päivänä, oltuamme vaan muutamia tuntia Hamburgissa, jatkoimme matkaamme Berliiniin. Matkan varrelta en muista mitään erityistä paitsi Bismarckin mausoleumin Friedrichruhe'n tilan kohdalla: se oli rakennettu maalaiskirkon ulkomuotoon eikä tarjonnut mitään kauneutta ohikiitävälle silmälle; näytti yhtä kylmältä kuin itse rautakansleri eläissään. Paljon hauskemman näön tuottivat silmälle nuo äärettömät viljavat lakeat ja rehevät pyökkimetsät.
Berliinin kaupunki oli meille vanha tuttu — olinhan minä siellä ennen elänyt yhteensä noin 2 1/2 vuotta — emmekä sentähden sielläkään viipyneet. Kävin hommaamassa saksalaista painosta "Työväenkysymyksestä Suomessa", jonka eräs saksalainen oli ottanut kustantaaksensa, sekä semmoista katsomassa, joka 20 vuoden kuluessa oli lisää tullut. Siinä suhteessa mainitsen ensin uuden suuren "Gewerkschaftshaus'en", jossa on 48 ammattikunnan kokoushuonetta, 5 suurempaa salia, (yksi 1,500 hengelle) ja useampia "Herbergiä", joissa työkansa saapi, kuten hotellissa, huoneita 25 p. — 1:50 p. maksusta. Sitä paitsi on kylpylaitos, kirjastohuoneita y.m. Koko laitos on maksanut noin pari miljoonaa Saksan markkaa, mutta tuntui kuitenkin siltä kuin olisi "Folkets hus" Tukholmassa ollut sievempi ja siistimpi. Gewerkschaftshausissa tutustuin persoonallisesti Saksan yleisen ammattilaisten lehden päätoimittajaan, P. Umbreitiin, jonka kanssa olin ollut ahkerasti kirjevaihdossa ja joka oli pienenläntä, mutta älykkäännäköinen mies, sekä muutamiin muihin järjestyneen työväestön luottamusmiehiin. Ravintolassa söin hyvää ja maukasta hanhipaistia päivälliseksi. Mielihyvällä kävimme myös tuossa komeassa pergamolaisten kuvien museossa, jota ei vielä viime kerran Berliinissä käydessäni ollut, vaan nuo etevät taideteokset olivat "vanhan museon" lattialla ja ainoastaan n.s. Zeus ja Ateena ryhmät olivat pystyssä "Rotundassa". Nyt olivat ne saaneet arvokkaan tyyssijan jäljitellyn "ara maximan" ympäri ynnä muut löydöt Pergamon klassillisesta maasta. Miten paljon enemmän ylevää kauneudentuntoa valuukaan noista rikkonaisista taidemurusista kuin koko Wilhelm suuren mahtavasta monumentista jalopeuroineen ja kanuunoineen joka nurkassa, vaikka se onkin Begas'en tekemä!
En voinut olla käymättä katsomassa "Nationalgalleriassa", vaikka aikaakin oli vähän, tuon suuren luonnontulkitsijan Arn. Böcklinin tauluja, joita siellä on useampia (Selbstporträt, Die Insel der Seligen, Frühlingstag, Pietà, Qvellennymph, An Meeresbrandung, Eremit) sekä mainion Ad. Menzelin osaksi jo ennestään tunnettuja maalauksia (Tafelrunde, Flötenkonsert, Walswerk y.m.) monesta muusta puhumatta. Aivan uusia taideteoksia oli siellä myös useampia, esim. ruotsalaisen Zorninkin heleävärinen, silmiä melkein häikäisevä "Maja", oikea "puhuva" todistus luministien erinomaisesta taidosta "maalata" eikä vaan piirustaa värillisesti.
Useampia rutontapauksia oli Berliinissä juuri meidän siellä ollessamme eikä sekään meitä siellä juuri pidättänyt. Menimme jo seuraavana päivänä toisen vanhan tuttavan luo, Dresdenin taidekaupunkiin; Kumppalini kehotuksesta rupesimme asumaan n.s. Hospiziin Zihzendorfstrassen varrella ja siellä oli meillä erittäin hyvä olo 2:50 Saks. markasta huonetta kohti. Pistäydyimme Albertiniumissa, jossa tarkemmin tutkimme antiikin originaaliteoksia (mainitsen vaan kauniin herkulaanumilaisen naisen, lemniläisen Ateenan ja sievät terrakottakuvat Tanagrasta jä Myrinasta). Emme myöskään voineet olla pistäytymättä Zwingerin suureen taulukokoelmaan, vaikka sen jo ennestään tunsimme, ihaillaksemme maailman suurimpien mestarien kuuluisimpia teoksia, varsinkin sixtiinilaisen madonnan taivaallisen ihania kasvoja ja viattomia enkeleitä. Brühlsche Strasse'lla oli paraikaa suuri, lähes 600 numeroa käsittävä saksilainen taidenäyttely; johon möi pilettiä elävä sixtiiniläinen madonna, suloisesti hymyilevä, kauniin nainen, minkä minä pitkään aikaan olen nähnyt. Hän olisi epäilemättä ansainnut tulla oven sisäpuolelle marmoriin veistettynä Prellin Afroditen ja Seffnerin Evan viereen, tuo mustakutrinen Evan tytär!
Kävisi lukijalle pitkäksi kuulla pelkkiä nimiä kaikista noista kauneuden ilmiöistä, jotka astuivat silmieni eteen. Ehtoolla olimme oopperassa kuulemassa Luciaa ja Donizettin kauniita säveleitä. Sangen omituisen vaikutuksen teki minuun tämä ooppera Dresdenissä, jossa Gironin ja Louisen rakkauden draama vähän aikaa takaperin näyteltiin niin surullisella loppukohtauksella sekin. Hauskemmalle tuulelle tuli taas, kun sai nähdä suruhäytelmän loputtua suuren "Tanzidyllin" jaapanilaisen teehuoneen edessä. Seuraavana päivänä läksimme Dresdenin kodikkaasta kaupungista; juna kiiti kohta Sächsische Schweizin kauniitten seutujen läpi basalttimuodostuksineen, viheriöitsevine kukkuloineen ja keskiaikaisine linnoituksineen, jotka, kuten usein tämmöiset "Raubburgit" riippuvat vuorien rinteillä, niinkuin jotkut ryöstölintujen pesät kallioitten rotkoissa. Paikottain rientää junamme vähä väliin tunnelien läpi, jotka kuuluvat olevan erittäin sopivia, kun tahtoo rankaisematta suudella kaunista vastapäätä tahi vieressä istuvaa tyttöä. Tätä tilaisuutta ei tiettävästi kuitenkaan käyttänyt naimaton matkakumppalini, vaikka minä kyllä asiasta huomatin, hän kun koko ajan näyttäytyi yhtä vakavaksi tässä suhteessa kun Jooseppi Potifaarin vaimon edessä.
Ja sitte me muutamien tuntien perästä saavuimme tuohon monessa suhteessa niin merkilliseen Pragiin, jossa vanhaa ja uutta sekaantuu yhteen kummallisessa sekasotkussa. Läksimme kulkemaan noita mutkaisia katuja myöten, kävimme Teinkirkossa, jossa Tyko Brahe lepää ja Wallensteinin vanhemmat (hautakivi on tsekin kielellä!) ja käännymme kuuluisaa juutalaista kaupunginosaa kohti. Likaisuus ja epäsäännöllisyys, jotka yleensä ovat Pragissa vallalla, kävi täällä aivan silmiin pistäväksi. Saavuimme sokkeloiseen katujärjestöön — muutamat kadut olivat sangen kapeat, yksi, jolla kuljimme, ei ollut leveämpi kuin sateenvarjostimeni pituus. Sieltä ulostultuamme tarjoutui eräs mies ystävällisesti oppaaksi; emme heti häntä ajaneet tiehensä, olin niinkin kohtelias, että maksoin hänen edestänsä limonaadilasinkin, koska hän hankki minulle tilaisuuden ensi kerran puhua italian kieltä erään akan kanssa. Mutta sitä ei minun olisi pitänyt tehdä, sillä kohta huomattiin, että mies olikin veijari ja nyt olimme pälkähässä. Yleensä en ole missään tavannut niin tungettelevia oppaita kuin juuri Pragissa — tuskin he löytävät vertaistansa Italiassakaan. Kohtelias tervehdys ja jos siihen vastaa, on niistä pääsemättömässä. Täytyi vihdoin hosua tuo äsken mainittu mies melkein väkisin luotamme. Mutta tämä taas teki, ettemme sinä iltana, perjantaina, tulleet juutalaisten kuuluisalle hautausmaalle, koska oli varma, että tuo mies meitä siellä vaanisi, emmekä tahtoneet olla missään tekemisissä enää hänen kanssansa. Ja siitä johtui sitte eräs toinenkin seikkailu, vieläpä vaarallinenkin; josta kerron tuonnempana. Läksimme nyt tallustamaan Karlbrücken yli, jolla kolmikymmenvuotisen sodan aikana ruotsalaiset ja Pragin ylioppilaat taistelivat ja josta pyhä Nepomuk syöstiin alas Moldaun jokeen, koska tarun mukaan hän ei tahtonut ilmaista kuningas Venzeslawille, mitä hänen puolisonsa hänelle, rippi-isälle, oli uskonut. Sen toisessa päässä tapasimme koko jonon nuoria katolilaisia pappeja, joiden tylsissä katseissa selvästi oli luettava uskonkiihkoa ja henkistä orjuuden tuntoa. Muuten huomasimme monessa paikassa, että nyt olimme katolilaisessa maassa, varsinkin alituisesta ristinmerkin tekemisestä, kun käytiin noitten lukemattomien "pyhien" kuvien ohitse. Illempänä nousimme Laurenzbergille, suurimmaksi osaksi hammasradan avulla, ja katselimme 385 metriä meren yli kohoavasta Pentzin tornista Pragia ja sen ympäristöä, muun muassa "valkoista vuorta", jossa tuo suuri tappelu kolmikymmenvuotisen sodan alussa suoritettiin. Sangen ystävällinen torninvartija selitti meille kaikki, mitä tahdoimme tietää. — Seuraavana päivänä kuljimme kaupunkia katsomassa, olimme Strahowin premonstratenser luostarissa silmäilemässä "hakkapeliittien" suuren vastustajan Pappenheimin hautaa, mutta Dürerin kuuluisaa "Rosenkransfestiä" emme saaneet nähdä (vasta Wienissä siitä jäljennöksen) koska priori oli kaupungille lähtenyt ja ottanut avaimet mukanansa. Soitimme myöskin kolme kertaa päästäksemme suureen kirjastoon, mutta pater, kirjastonhoitaja, oli kai nukkunut, — sillä kotona hän oli — tahi oli hän ehkä viinikellarissaan maistamassa rypäleen "jumalallista" nestettä kuten Grützner niin mainiosti on kuvannut — ei hän ainakaan meille aukaissut. Yhtä turhaan kävimme taidekokoelmahuoneustoon Rudolfinumiin — siinä korjailtiin ja se oli sen takia suljettu. Parempi onni oli Rathhausissa, jonka seinän ulkopuolella on melkein samallainen kello kuin Lybeckin Marian-kirkossa: vissillä kellonlyönnillä tulevat apostolit esille ja kumartavat, jonka ohessa vielä kukkokin kiekuu.
Hradshinin kaupunginosassa katselimme korjauksen alaista goottilaista doomia ja linnassa oli vielä se huone entisessä kunnossaan, josta nuo kaksi kuuluisaa raatiherraa heitettiin ulos ikkunasta — ensimmäinen aihe kolmikymmenvuotiseen sotaan. Täältä saavuimme erittäin hupaiseen paikkaan, tuon kuuluisan Wallensteinin (oikeastaan Waldsteinin) palatsiin, jossa vielä hänen jälkeläisensä asuvat. Siellä huvitti minua erittäin eräs luola jäljitellyineen stalaktiittipylväineen katossa, jossa Wallenstein kylpi — ammeen rikkoivat kuitenkin ruotsalaiset soturit — ja josta johti käytävä yläkerrokseen vastaanottohuoneeseen. Tämän yläpuolella taas oli ennen se tähtitorni, jossa tuo taikauskoinen sotaherra Senin avulla tutki tähtien ennustuksia. Hauska oli myös toisessa huoneessa nähdä täytettynä Wallensteinin sotahepo, joka ammuttiin hänen altansa Lützenin tappelussa ja kuva hänen ihmeen ihanasta tyttärestään, Max Piccolominin morsiamesta, tuosta "kauniista Theklasta", kuten Schiller häntä nimittää.