Käytyämme loistavassa Nicholaskirkossa ja Nostiz'in taulukokoelmassa, jossa on Dürerin, Rubensin ja Rembrandtin tauluja pistäydyimme tavattoman komeaan museorakennukseen, jossa muun muassa on Gustaf Aadolfin miekka ja suuri, kaunis kuvakokoelma, (myös useampia meteorikiviä). — Illalla ajoimme Pragin haute volée'n kokouspaikkaan Baumgarten'in kauniiseen puistoon, jossa on korsoajoa ja soittoa melkein joka päivä. Sieltä koetimme vihdoin päästä tuolle ylempänä mainitsemalleni juutalaiselle hautausmaalle. Sen läheisyydessä jo tuli meitä vastaan koko joukko juutalaisnulikoita, jotka tarjosivat palvelustansa ja huusivat niin, ettei voinut kuulla, mitä ne oikeastaan sanoivat, kun toinen kiljui yhtaikaa kuin toinenkin. Hosuimme ne luotamme ja kävimme lähemmäksi. Vastaan tuli eräs juutalainen, ilmotuksensa mukaan hautausmaan kaitsija, joka ilmoitti, ettei voi katsoa sitä lauantaina, koska on juutalaisten sabatti. Sen tiesimme jo ennenkin. Mutta olimme kuitenkin lähteneet sinne siinä luulossa, että voisimme jollain tavalla saada sitä edes kaukaa katsoa. Pyysin aukaisemaan porttia, kun korkea aitaus esti mitään näkemästä. Mutta siihenkään ei kaitsija suostunut, ehdotti, vaan; että me astuisimme läheisen rakennuksen ylikertaan, josta voisimme nähdä edes jotain. Arkailematta menimmekin sinne, vaikka ainakaan minä en ole tottunut luottamaan tuntemattomiin ihmisiin. Katsoimme vähän aikaa ja kun aloin palata, ilmestyi eteemme vieras mies, joka vei meitä rappusia myöten alas. Kaitsija alkoi myös kulkea samoja rappusia. Mutta vähän kulettuamme huomasin, että olimme joutuneet aivan toiseen käytävään, joka yhä vaan — pimeni! Silmänräpäyksessä kiiruhdimme samaa tietä ylös, asetuin jyrkästi käskevällä äänellä kaitsijan eteen ja huusin: "ulos", muuten olin valmis hyppäämään toisen kerroksen ikkunasta alas. Hän pyysi anteeksi — ei muka tuntenut taloa, viereinen naapuri, vaikka oli tervehtinyt tuttavallisesti asukkaita ja heidän kanssansa vaihtanut katseita. Mutta minä olin vakuutettu, että olimme päässeet melkoisesta vaarasta ja nähtyäni uloskäytävän, laskin helpotuksen hengähdyksen. En tullut pitkään aikaan oikein entiselleni. Iltasella joimme teetä eräällä kauniilla saarella Moldauin keskellä.
Sunnuntaiaamuna menimme matkalle Wieniä kohti. Prag on jotenkin täydellisesti tsekkiläinen kaupunki, paljon suuremmassa määrässä kuin Helsinki on suomalainen. Raitiovaunujen osotteet ja katujen nimet ovat yksinomaan tsekinkielisiä — seikka, joka suuresti kaupungin mutkikkaisuuden kanssa yhteydessä vaikeuttaa vieraan kulkua. Mutta saksankielellä pääsee kaikkialle; alempi kansa puhuu kuitenkin monasti hyvin virheellistä saksankieltä.
Matkamme Wieniin kulki viheriöitsevien vuoriseutujen läpi. Tiellä näki kivihiilikaivoksia ja tiilitehtaita sangen paljon. Brünnin seudulla oli kymmenkunta noita tunneleita, jotka minuun vaikuttavat melkein yhtä ikävästi kuin Zolaan. Vihdoin suuria lakeuksia (m.m. Wagramin, jossa tuo suuri tappelu oli) ja Wien häämöttää jo edessämme "an der schönen blauen Donau". Vesi Donaussa huomattiin kohta aivan toisenlaiseksi kuin siniseksi, mutta tuo iloinen kaupunki oli tosiaan "schön", paljon kauniimpi kuin Berlin, Dresden ja Prag, sen huomasimme kyllä, kun kuljimme illempana katsomassa sitä Opernringin, Burgringin, Franzensringin ja Schottenringin kohdalla. Mikä joukko komeita palatseja ja kirkkoja, Ferstelin, Schmidtin y.m. taideluomia! Ja sitte nuo kauniit Rathauspark, Volksgarten ja Stadtpark, muista puhumatta. Viime mainitussa tapasimme joukon hienosti veistettyjä patsaita, kuten Schubertin ja Makartin, tuoksuvia ruusutarhoja ja sievän lammen, jossa uiskenteli joutsenia majesteettisessa rauhassa; rannalla seisoi edessämme haikara, joka nähtävästi sen toimista päättäen ei ollut pienin filosoofi lintumaailmassa. Oli tosiaan hauska istua siinä ja nauttia luonnon kauneutta sekä seurata eläinten moninaista elämää!
Ja Prateria ei saa unohtaa, kun on kysymys iloisesta Wienistä. Asuimme juuri sen edustalla ja astuimme sen takia jo samana iltana, kun tulimme Wieniin, sitä katsomaan. Prateri on suuri, komea puisto, Berliinin Thiergarteniin verrattava; sen "hienommassa" osassa käypi Wienin ylimystö itseänsä ja hevosiansa näyttelemässä, toisessa osassa näkyy melkein yksinomaan "kansaa" — tämä on n.s. Wurstelprater. Kävimme sielläkin, otimme osaa kansan huvituksiin ajamalla hirveän lohikäärmeen vetämissä vaunuissa pimeään luolaan. Saimme nähdä vuorenkääpiöitä, Punahilkan, purkautuvan Vesuvion, jääkarhuja ja vihdoin saavuimme — helvettiin pirujen keskelle ja sieltä onnellisesti ylämaailmaan takasin.
Kun seuraavana aamuna klo 1/2 9 astuimme tuohon komeaan gootilaisdoomiin, Stefaninkirkkoon, oli siellä juuri jumalanpalvelus ja kirkko valaistu. Se teki sen vielä komeammaksi. Eri kuoreissa polvistuivat useammat uskovaiset; jotka kirkkoon tullessaan heittivät oven vieressä seisovasta astiasta pyhää vettä päällensä ja sitten hartaasti ottivat osaa jumalanpalvelukseen, jonka 5 pappia alttarilta toimitti komeissa puvuissa. Meidän käveleminen edes takaisin ei heitä häirinnyt; he rukoilivat yhtä hartaasti kuin ennenkin, välittämättä meistä vähääkään. Omituista oli täältä tulla toiseen kirkkoon, kapusiinien, sillä sitä voi varsinaisesti nimittää kuolleitten kirkoksi. Sen maanalaisissa holveissa makaavat nimittäin itävaltalaisen keisarihuoneen monet jäsenet, suuressa komeassa sarkofaagissa Maria Theresia ja viimeisetkin, tuo kaunis Elisabeth, jonka kirstun edessä seisoi valkonen, kukkiva lilja; ja aivan hänen vieressään hänen onneton poikansa Rudolf, molemmat lukuisain seppeleitten peittäminä. Kuten muistettaneen kuoli jälkimäinen rakkauden seikkailussa: luotettava kertomus tästä tapauksesta lienee se, että Rudolf oli rakastunut Vetseraan, joka, vaikka olikin kihloissa toisen kanssa, vastasi tähän rakkauteen; Meyerlingin linnassa ampui V:n sulhanen Rudolfin, tämän ajutantti sulhon ja Vetsera myrkytti itsensä. Niin tuo kaikkivaltias rakkaus, luonnon mahtavin voima, lopetti tässäkin kolmen rakastavan elämän! Kaiholla seisomme hänen ja hänen murhatun äitinsä hautakirstujen edessä. Mutta tuo ystävällinen paatteri vaatii jo meitä menemään, jotta voisi sulkea holvin, jossa onneton äiti ja ehkä vielä onnettomampi poika lepäävät sukunsa keskuudessa. Isä ja puoliso elää vielä — ijäkäs keisari Franz Joseph.
Kävimme katsomassa hänen kesälinnaansa, Schönbrunnia, jossa tuo vanha keisari kesäisin asuu. Puisto on linnan edustalla leikattu Versaillen jäykkään tyyliin — selvää väkivallan tekemistä luonnolle — linna ei ole ulkopuoleltaan minkään näköinen. — Paljon on tuo ijäkäs hallitsija saanut kokea. Vähän aikaa sen perästä kun oli astunut valtaistuimelle, pelastui hän eräästä murhayrityksestä ja Maximilianpalatsille rakennettiin sen johdosta n.s. Votivkirche, kauniimpia kirkkoja, mitä olen nähnyt, sekä ulko- että sisäpuolelta gootilaiseen tyyliin: varsinkin voittavat sen ikkunain lasimaalaukset hienoudessa ja suuruudessa suuren kilpailijansa, Stefankirkon.
Keisarin asuntoa kaupungissa, Hofburgia, emme huolineet katsoa sisäpuolelta; ainoastaan aarrekamarissa pistäydyimme, jossa muun muassa säilytetään keisarinna Elisabethin tosiaan erinomaiset pää-, kaula-, ranne- ja rintakoristet: kauniimpia jalokivitaideteoksia tuskin on löydettävissä, se on ehdottomasti myönnettävä, vaikka on sääli, että tämmöiset äärettömät rikkaudet makaavat hyödyttöminä, kun suuri kansa tarvitsee leipää. Mutta, kuten sanottu, äärettömän kauniita, eikä vaan kallisarvoisia, ne olivat! Mahtoivat suurestikin koristaa tuota ihmeen kaunista ruhtinatarta!
Ja nyt vielä muutamia sanoja lisää Wienin taiteesta ja taiteen luonnista. Jo seuraavana päivänä tulomme, perästä koetimme päästä Wienin hovioopperaan, jossa esitettäviin Wagnerin Lohengriniä, mutta turhaan. Ainoastaan 7 Smk:sta ylöspäin oli pilettejä, emmekä tahtoneet niin kalliita paikkoja ostaa. Vasta Aida Oopperaan saimme paikan neljännelle riville neljästä Smk:sta kappale. Esiintyi muun muassa oopperan "kunniajäsen" hra Winkelmann Radamesene, ja niin kaunista tenooria en ole vielä kuullut. Hän huudettiinkin erään näytöksen perästä noin kymmenen kertaa esille. Egyptiläistä loistoa oli kolmannessa näytöksessä yltä kyllin: noin 300-400 henkilöä oli yhtaikaa näyttämöllä, mitä komeimmissa puvuissa. — Olen jo puhunut Wienin suuremmoisista rakennuksista; mikä erotus esim. Wienin ja Pragin yliopistorakennusten välillä: jälkimäinen melkein semmoinen kun se oli silloin kun se rakennettiin v. 1348 ja toinen koko korttelin käsittävä loistorakennus marmoriportaineen ja torneineen joka nurkassa. Parlamenttirakennus oli yhtä komea, rakennettu puhtaaseen antiikiseen, kreikkalaiseen tyyliin ja koristettu sekä sisältä että ulkoa kreikkalaisilla jumalankuvilla. Mutta tässä, jos missään voi syyllä kysyä, mitä on esim. Poseidonilla tekemistä itävaltalaisen edustajahuoneen kanssa, ellei mahdollisesti joskus heittääksensä vettä noitten kiivaitten ja riitelevien edustajain yli! Aivan paikoillaan on, varsinkin tämmöisissä tapauksissa uudemman taiteen vaatimus, että rakennuksen tyylin ja ulkomuodon tulee olla yhteydessä sisällyksen kanssa. Wienin suurimmat taidekokoelmat ovat Hofmuseum ja Lichtensteingallerie. Molemmissa on tavaton joukko taideteoksia. En tahdo väsyttää lukijaa niiden luettelemisella. Edellisessä on useampia sieviä antiikisiä originaaleja (esim. vallan eheä Siegerstatue vaskesta) ja taideteollisuuskin on hyvin edustettu: erityisesti herättivät minun ihailuani ne serviisikalut, jotka Maria Teresia sai isältänsä, kun meni naimisiin, vaikka ne olivatkin barokkityyliä, hyvin kaunis oli varsinkin eräs kannu, tehty puhtaasta kullasta, kuten useimmat muut myötäjäiskalut. Norsun luusta oli erittäin hienoja teoksia. Samoin mainioita leikkauksia buxbaumista, tuosta kovasta puusta. Kalliita kiviä oli äärettömän paljon, m.m. eräs smaragdikivi, nyrkinkokoinen, joka maksaa 1 milj. Smk. — Vanhempaa maalaustaidetta sai nähdä paljon (Raphaelin Madonna im Grünen, Correggion Jupiter ja Io, Fra Bartolomeon Simeon ja Kristus temppelissä, Palma Vecchion "Violante" ja Tizianin Danae ynnä Madonna mit Kirschen, Dürerin Anbetung der Dreifaltigkeit ja Rubensin muutamat taulut ovat etevimmät); uudemmasta maalaustaiteesta tekivät minuun pysyvimmän vaikutuksen Lindenschmidtin Vilhelm v. Oranienin murha, Payerin Nie Zurück, (pohjoisnapamatkue). Marschahin Maisema (hienoa "Luftmalereita!"), Defreggerin das letzte Aufgebot, Matejko'n der Reichstag zu Warschau 1773, R. von Hannenin kaksi maisemaa (erinomaisia "Stimmungsbilder"). — Paljon kaunista oli myös katsottavana Lichtensteingalleriassa, joka ehkä on maailman suurin yksityinen taidekokoelma; mainittakoon vaan Rubensin kaksi poikaa sekä Rembrandtin suloinen sisar ja oma muotokuva, jossa valo niin kauniisti heijastaa samettivaipalle ja oikealle poskelle; puhumattakaan Andr. del Sarton, G. Renin, Halsin, Hobbeman, Ruysdaelin, Everdingenin ja Gainsboroughin sievistä teoksista. Olen ehkä jo rasittanut lukijaa pelkillä nimillä — suotakoon se minulle anteeksi, kun kauneus nimien takana vielä niin elävästi kuvastuu mielessäni!
Jätimme Wienin kiiruhtaaksemme Veneziaan, tuohon upeaan laguunien kaupunkiin. Vähän kulettuamme alkoivat taas tunnelit, yksi oli 1 1/2 kilometrin pitkä — melkein lukemattomat, ja viaduktit, kahdessakin kerroksessa; juna kulki suuresti ylöspäin erityisen vuoriveturin kuljettamana ja edessämme oli mitä ihanin vuorimaisema, jossa jättiläisvuoret ja syvimmät laaksot vaihtelivat. Kolmen tunnin perästä olimme tulleet Semmeringin kuuluisalle ylängölle. Mikä suuremmoinen panoraama! Ja sitte yhä vaan samaa ylänkömaata; siellä täällä joku keskiajan ritarilinna ja Tarvis'en seudulla kohotti vihdoin ensimäinen jäävuori valkoista huippuaan taivasta kohti. Mutta, se oli totta, vielä merkillisempi ilmiö oli kiihko melkein kuin pilvissä 1,800 metrin korkuisen vuoren huipulla — pyhiinvaelluspaikka katolisille uskovaisille; niin, mikä kumma, jos herran temppeli tuossa puhtaassa korkeudessa taivasta lähempänä kuin muut houkuttelisi luoksensa kaikkia hartaita sieluja. Tulimme Pontafelin asemalle — pieni joki — ja me olimme Italian pyhässä, mutta kuten heti näimme, köyhässä maassa. Vielä ylänköä, vielä parikymmentä tunnelia, sitte Italian lakeus, Udinen ja Trevison kaupungit — vihdoin tuo kauan kaivattu "Adrian meren kuningatar", "la bella Venezia". Olimme tulleet siihen kaupunkiin, jonka kauneus ei laskenut luotaan lord Byronia eikä Richard Wagneria ja me kiiruhdimme sen syliin, mieli täynnä kummallisia selittämättömiä tunteita.