Ja hän pyysi tulijaa vielä kerta käymään sisään, nousemaan ylikerrokseen ja istuutumaan.
— Miksi nämä muodollisuudet… — väitti Lo Ta vastaan. — Lähdenpä mieluummin eteenpäin.
Mutta vanha Kin ei ottanut sitä kuuleviin korviinsa.
— Koska nyt kerran olette vieraanamme, ette saa niin pian lähteä. — Ja hän otti Lo Tan matkamyssyn ja nuijan ja korjasi ne talteen. Sitten hän sai kapteenin nousemaan ylikertaan ja käski tytärtään pitämään seuraa vieraalle, sillä aikaa kun hän keittää riisiä.
— Se on toki liikaa!… — huudahti Lo Ta. — Kai on sittenkin paras, että minä sanon teille hyvästi.
— Herra kapteeni, — vastasi vanha Kin — me emme saattaisi elämällämme maksaa sitä palvelusta, jonka te meille osoititte! Miksi puhuttekaan mitättömästä vaivasta valmistaa teille vähän syötävää?
Ja tytär piti seuraa kapteenille ylikerroksessa, sillä välin kun isä kutsui palvelusväen kokoon ja jakeli sille määräyksiään. Toiset saivat toimekseen tehdä tulen lieteen, toiset seurasivat vanhaa Kiniä kaupungille ostamaan tuoretta kalaa, lintua, hedelmiä y.m. Sitten valmistettiin tulojuoma ja ateria. Pöytä katettiin kolmelle hengelle, kullekin kupponen ja syömäpuikot, sitten toi tyttö hopeisen maljakon ja kaasi juomaa kupposiin, minkä jälkeen isä ja tytär heti tarttuivat kupposiin osottaakseen vieraalle jumalallista kunnioitustaan.
— Mitä tämä polvistuminen merkitsee? — huusi Lo Ta. — Te tapatte minut sillä!
— Hyväntekijämme, — vastasi vanhus, — minä kirjotin nimenne punaiselle taululle, me olemme aamuisin ja iltasin suitsuttaneet pyhää savua sen edessä ja osottaneet sille jumalallista kunnioitusta. Mutta tänään on hyväntekijämme omassa personassaan meidän keskuudessamme. Miksi emme siis saisi hänelle tehdä samoin?
— Kautta kunniani, — virkkoi Lo Ta, — teidän nöyryytenne ja kiitollisuutenne menee yli kaikkien rajojen!