— Kuuleppas sinä mies, mitä on sinulla lekkereissä?
— Hyvää viinaa niissä on, — vastasi kysytty.
— Mitä lekkerillinen maksaa? — kysyi Syvähenki.
— Herra munkki, — vastasi toinen, — tahdotteko sillä sanoa, että joisitte sitä?
— Mitä?… joisinko?…
— Niin, tätä minun viinaani, — selitti mies. — Minä tuon sitä tänne vuorelle myydäkseni luostarin palvelusväelle. Se on minun toimeni. Mutta luostarinjohtaja on antanut ankaran määräyksen, että jos myymme munkeille pisaraakaan viinaa, niin meitä rangaistaan, me menetämme kaikki oikeutemme ja karkotetaanpa meidät luostarin läheisyydestäkin. Me olemme kauppamme tähden riippuvaisia luostarista ja asumme siksi sen läheisyydessä. Tästä syystä en uskalla millään ehdolla myydä teille viinaa.
— Onko se totta? — kysyi Lo Ta. — Etkö sinä todellakaan aio antaa sitä minulle maksusta?
— Vaikka tähän paikkaan minut tappaisitte, — sanoi mies, — niin en voi sitä sittenkään tehdä.
— Minä en puhu tappamisesta, — väitti Lo Ta vastaan, — vaan kysyn, myytkö minulle vai etkö?
Kun mies huomasi, että keskustelusta saattoi tulla täysi tosi, hän sieppasi lekkerinsä ja läksi pakoon. Mutta Lo Syvähenki ryntäsi hänen jälkeensä, tarttui lekkereihin ja potkaisi kaupustelijan menemään kuin kerän maata pitkin. Sitten hän vei lekkerit kesämajaan, otti kupin, avasi tulpan ja alkoi lipoa viinaa. Pian hän oli tyhjentänyt toisen lekkerin, minkä tehtyään hän huusi miehelle: