Sillä välin ilmaantui lukkari, joka oli toiselta vartialta saanut hädästä tiedon ja huutanut palvelusväen puolelta parikymmentä miestä avukseen, ja hyökkäsi seipäillä ja nuijilla varustetun joukkonsa etunenässä Lo Syvähenkeä vastaan.
Kun Lo Ta äkkäsi tämän, hän huusi, tai oikeammin ärjäisi niin julmasti, että tuntui jokaisesta kuin olisi ukkonen jyrähtänyt, ja lähestyi vaahdoten kuin korskea sotaratsu vastustajia.
Lukkari ja hänen väkensä eivät tienneet, että Lo Ta oli soturiksi kasvatettu, ja kun he nyt ensi kerta näkivät miehen hirvittävän muodon, he pakenivat takaisin luostariin, sulkivat ovet lujasti jälkeensä ja rakensivat vielä barrikadin ulko-oven taa.
Lo Ta seurasi heitä portaita ylös, ja kun hän huomasi ulko-oven olevan lukitun, niin koetteli ensin nyrkkejään, mutta potkaisi sen sitten polvellaan auki. Näin joutuivat nuo parikymmentä pakolaista vangiksi eivätkä tienneet miten nahkansa pelastaa. Lo Ta sieppasi nyt seipään erään vangiksi joutuneen kädestä ja ajoi kaikki ovesta ulos.
Sillä välin oli lukkari pujahtanut johtajan luo, ja kun tämä sai kuulla tapahtumasta, hän riensi neljän palvelijansa kanssa käytävään ja huusi:
— Syvähenki, tuollainen ruokoton käytös on täällä kielletty!
Vaikka Lo Syvähenki oli jotakuinkin sekaisin päästään, hän tunsi kuitenkin johtajansa, heitti seipään kädestään ja sanoi osottaen portille päin:
— Minä tulin maistaneeksi vähäsen viinaa, mutta en häirinnyt heitä lainkaan, mutta nämä alkoivat ensin minua ahdistaa ja lyödä.
— Nyt täytyy teidän heti, — vastasi johtaja, — ainakin kunnioituksesta minua kohtaan, mennä nukkumaan ja huomenna puhumme asiasta enemmän.
— Jollen minä kunnioittaisi teitä, herra johtaja, niin kyllä minä nujertaisin nuo kaljupäiset aasit viimeiseen mieheen, — mökötti Lo Syvähenki unohtaen päihtymyksissään, että hänenkin oma päänsä oli putipuhtaaksi ajeltu.