— Ei hätää mitään, vanhus, — lohdutti Syvähenki, — minä olen ollut kaupunginpäällikön henkivartiaston päämiehenä, mutta jouduin munkiksi, koska tulin tappaneeksi erään miehen. Minä en pelkää, vaikka kokonainen asestettu rykmentti hyökkäisi kimppuuni, saatikka sitten nuo koirankuonolaiset! Jollette usko minua, niin koettakaahan vain kohottaa tätä sauvaa.
Talonrengit jaksoivat töin tuskin nostaa Syvähengen sauvan ja arvelivat:
— Piru vieköön, se vasta painaa!
Sitten tarttui Syvähenki vuorostaan siihen ja leikitteli sillä kuin oljenkorrella.
— Pyhä munkki, — huudahti Liu-vanhus, — älkää jättäkö meitä, sillä jos te meitä suojelette, niin me varmaan nahkamme pelastamme.
— Minäkö jättäisin?! — murahti Syvähenki. — Siltä tieltä ette minua tapaa! Mieluummin tuperrun paikkaani!
— Tuokaa vielä väkijuomaa tälle kunnioitettavalle munkille, — käski Liu ja Syvähengen puoleen kääntyen hän lisäsi, — mutta teidän ei pidä juoda itseänne liian täyteen.
— Jota enemmän minä juon, sitä vahvemmaksi tulen, — vastasi Syvähenki.
— Se hyvä, riemastui Liu, — sillä minulla on runsaasti hyvää väkijuomaa ja mainiota lihaa! Käyttäkää siis mielenne mukaan hyväksenne, arvoisa munkki!
Samaan aikaan istui toinen rosvokuningas leirissään ajatellen lähettää jonkun tiedustelemaan, miten hänen virkaveljensä oli häähommissaan onnistunut, kun muutamat hääseurueen jäsenistä syöksyivät hengästyneinä leiriin huutaen: »Murhaajia! Murhaajia!»