— Minä olen koko ajan luullut, — höpisi hän itsekseen, — että tuo munkki tulisi jotenkin käyttämään järjenkeinoa eikä väkivaltaa saadakseen rosvon luopumaan aikeestaan. Mutta mitä merkitsi tämä avunhuuto? Ukko otti lyhdyn ja huusi hämmentyneenä rosvokuninkaan saattojoukon koolle mennäkseen sen kanssa taloon katsomaan, mitä siellä oikein tapahtui.
Ja todellakin! Siellä istui tuo kunnianarvoisa munkki kahareisin permannolla pitkällään olevan rosvokuninkaan selässä piesten tätä käsin ja jaloin pahanpäiväisesti.
Kun vartioväen johtaja tämän huomasi, hän kutsui saattoväen vapauttamaan »kuningasta». Mutta kun Syvähenki näki saattoväen ryntäävän sisään, hän jätti uhrinsa, sieppasi sauvansa ja alkoi niin hurjasti raivota saattojoukon keskellä, että kaikki hänen pelkästä näkemisestään pötkivät pakoon.
Silloin kuului vanha Liu huudahtavan:
— Voi meitä poloisia, te olette syössyt meidät perikatoon! Te olette meidät kaikki surmansuuhun ajanut!
Sillävälin karkasi rosvokuningas lattialta pystyyn ja suoraa päätä ulos pihalle, löysi hevosensa ja hyppäsi nopeasti sen selkään. Mutta vaikka hän sitä vinhasti ruoskallaan iski, se ei lähtenyt paikaltaan, sillä rosvokuningas oli kiireessä unohtanut irroittaa sen puusta.
— Sinä onneton, — huusi hän, — hevosenikin minua halveksii eikä liiku paikaltaan.
Vihdoin tarkemmin katsottuaan hän huomasi syyn, miksei hevonen totellut, katkaisi marhaminnan ja ajoi täyttä laukkaa pois kiroten ehtimän takaa vanhaa Liuta ja antaen viattoman hevosensa, joka nyt hurjaa vauhtia häntä leiriin kiidätti, tuntea hänen kostonhaluansa.
Vanha Liu valitteli nyt Syvähengelle:
— Te olette syössyt taloni onnettomuuteen. Minä luulen, että te olisitte keskustellut hänen kanssaan ja sillä tavoin koettanut hänet saada luopumaan aikeestaan, enkä epäillyt vähääkään, että te olisitte näin häntä piessyt. Hän riensi varmaan takaisin leiriinsä kutsuakseen kaikki väkensä kokoon ja palatakseen meitä surmaamaan.