— Me ajamme häntä takaa ja otamme kiinni — sanoi Li, joka oli saapunut paikalle, — ja vaadimme häneltä hyvitystä tästä loukkauksesta.
— Parempi on olla ajamatta! — harkitsi toinen. — Kun varas on kerran mennyt, niin me emme mahda sille enää mitään. Miksi ajaisimme häntä takaa? Vaikkapa saavuttaisimmekin, saattaisi hän voittaa meidät ja siten vain lisätä häpeätämme. Jääköön se silleen ja jakakaamme mieluummin, mitä juuri saaliiksi saimme.
— Koska minä, — virkkoi Li, — olin oikeastaan syynä siihen, että Syvähenki joutui leiriimme, niin luovutan minä sinulle oman osani saaliista.
— Ei, ei! — väitti Tshou vastaan. — Me kaksi olemme asetovereja. Se ei siis sovi meille.
Valtion asiakirjoista tiedämme, että nämä kaksi Kirsikkavuoren »kuningasta» jatkoivat entiseen tapaan ryöstämistä.
Lo Syvähenki oli sillä välin, hän oli näet varhain aamulla lähtenyt leiristä, kulkenut päivälliseen saakka noin viisitoista, ehkä parikymmentäkin Kiinan penikulmaa ja alkoi nyt vähitellen tuntea nälkää. Mutta kun hän ei nähnyt ainoatakaan ihmisasuntoa, hän astui kiireesti eteenpäin katsellen etsivästi joka suuntaan. Vihdoin hän kuuli helähtävän äänen, ikäänkuin olisi tuulen hengähdys tuonut luostarin kellon soiton hänen kuuluviinsa, ja hän ajatteli itsekseen.
— Jumalan kiitos, sielläpäin on varmaan joku luostari. Minä tunnen sen kellojen äänestä.
Eikä hänen tarvinnut kulkea varsin pitkää matkaa yleistä maantietä pitkin, joka johti tämän vuorisen seudun halki, kun hän joutui havumetsään johtavalle syrjätielle. Hän lähti kulkemaan tätä pitkin ja näki jonkun aikaa astuttuaan puoleksi rappiolle joutuneen luostarin, jonka pienet kellot soivat iloisesti tuulessa huojuvassa hongassa. Ulkoportin päällä riippui suuri punainen lauta, jossa kultaisin, mutta jo sangen vaalennein kirjaimin seisoi luostarin nimi. Kun hän oli kulkenut suunnilleen viisikymmentä askelta portista sisälle, hänen oli kuljettava kivisillan yli ja niin hän joutui vanhan vieraskodin edustalle, jonka ovi ja muurit olivat luhistuneet kokoon.
— Kuinka on tämä suuri luostari saattanut joutua näin rappiolle? — ihmetteli Syvähenki. Hän kääntyi rakennuksesta pois ja tuli luostarinjohtajan asunnon edustalle, jonka kivitys oli kyyhkysten likaama ja oven esilukko hämähäkinverkon peittämä. Syvähenki löi sauvallaan maahan ja huusi:
— Matkustava munkki tahtoo ruokaa!