Mutta niin kauvan ja kovin kuin hän huusikin, ei kuulunut muuta vastausta kuin kaiku.
Hän meni keittiöön ja ruokahuoneeseen. Siellä ei näkynyt kattilaa tulella; uuni oli hajalla. Ruokahuoneen suojelusjumalat seisoivat vain vanhalla paikallaan. Niitten eteen hän laski myttynsä ja läksi sitten sauva kädessä tarkemmin tutkimaan paikkaa.
Hän joutui pieneen mökkiin keittiön takana. Siellä istui lattialla muutama vanha, kalpea ja laiha munkki.
— Oletteko te munkit pois järjiltänne? — kysyi Lo Syvähenki. — Annatte minun juosta ympäri ja huutaa kurkkuni halki eikä viitsi yksikään teistä vastata!
— Älkää puhuko niin lujasti, — virkkoivat munkit.
— Minä olen matkustava munkki ja pyydän ruokaa. Mitä pahaa voisi siinä olla?
— Me emme ole kolmeen päivään syöneet riisin jyvääkään, kuinka siis voisimme teille ruokaa antaa?
— Onhan teillä kaiketi ainakin jyviä tai vadillinen riisijauhoja! Minä olen Viidentaulunvuoren munkkeja.
— Jos te kerran sieltä olette, olisi pyhä velvollisuutemme auttaa teitä. Mutta sitä emme mitenkään voi tehdä. Tämän luostarin munkit ovat kaikki lähteneet matkoihinsa eikä ole meillä jyvääkään varastossa.
— Järjetöntä! Älkää sanokokaan, ettei näin laajassa luostarissa olisi minkäänlaista ruokaa varastossa.