— Mutta, täti Formica, sanoin minä — tule tänne, ja katso, etkö näe jotakin kummallista minun lapsessani.
— En, sanoi täti Formica — onhan sillä kuusi jalkaa ja kaksi isoa silmää ja kolme pientä.
— Mutta katsoppas nyt oikein, pyysin minä.
— Kyllä näen, kyllä näen. Kaksi suurihmaa sillä on ja pää ja hampaat ja rinta ja takaruumis.
— Mutta etkö sinä näe, sanoin aivan epätoivoisena — etkö näe noita riepuja, jotka riippuvat rinnalla?
Mutta silloin ei ainoastaan täti Formica nauranut, vaan kaikki muutkin hoitajattaret, niin että jouduin oikein hämilleni, sillä ei minusta ollut hauskaa, että kaikki minulle nauroivat.
— Ei se ole vaarallista, Rufa, ei se ole vaarallista, vaikka sinua vähän nauramme, sanoi täti Formica ja taputteli minua suurihmoillaan.
— Kyllä me sinusta pidämme, Rufa, sanoi joku hoitajattarista.
— Vaikkapa olet niin soma ja innokas, toinen sanoi ja nyökäytti päätään.
Minä nyökkäsin takaisin ja heiluttelin suurihmojani, etteivät uskoisi minun olevan pahoillani. Mutta sitte kuiskasin täti Formicalle: