— Niin, tiedätkö Rufa, jos voisi uskoa ihmisten jotakin oppivan sillä tavoin, niin mielelläni auttaisin sinua, täti Formica sanoi. Ja hän näytti alakuloselta ja surulliselta puhuessaan.
— Mutta kuule, täti Formica, nytpä tiedänkin minkä vuoksi aurinko itkee. Ei se ole muurahaisleijonan tähden — se ehkei ole pahempi kuin monet muut. Ei, se on ilkeän ihmisen tähden. Niin minä uskon, niin.
Mutta täti Formica ei vastannut mitään, vaan meni työhönsä, ja niin tein minäkin.
* * * * *
Muutamia päiviä myöhemmin täti Formica tuli luokseni.
— Joudu nyt pian, Rufa, ja auta päästämään nuorimmat lapset koteloistaan. Nyt sinä saat nähdä sen ihmeellisen, jonka sanoin tapahtuvaksi. Mutta tämä on vaan alkua.
Hän juoksi edellä ja minä perästä, sukkelana ja uteliaana. Nuorimpain koteloin luona, jotka olivat suurimmat mitä olin nähnyt, seisoivat hoitajattaret, sellaiset kuin täti Formica ja minä, pitkissä riveissä ja me alotimme heti purra reikiä kotelopusseihin, jotta lapset pääsisivät ulos. Olin jo monta kertaa ennen tehnyt tätä enkä voinut ymmärtää, minkä vuoksi täti Formica sanoi että tässä olisi jotain ihmeellistä. Mutta tiedättekö, Biggi ja Gunni, kuinka hämmästyin, kun poikaseni ryömi ulos kuorestaan. Huusin aivan kuin ensikerralla nähdessäni muurahaislapsen:
— Täti Formica, täti Formica, mitä minun pitää tehdä, mitä maailmassa minun pitää tehdä tällä näin? Se on väärin, se on väärin — ei tämä kuulu tänne.
Täti Formica nauroi, niin että oli kaatua kumoon koteloineen kaikkineen.
— Olet niin kiivas ja soma, Rufa, hän sanoi. — Kuinka sinun lapsesi laita on? Minun on aivan kuin olla pitää, ja samalla hän auttoi esille lapsensa kuoresta. Hän kyllä hyvin tiesi minkä vuoksi olin niin hämmästyksissäni, mutta hän halusi tehdä minulle pientä pilaa.