— Täti Formica — täti Formica, kuiskasin säikähdyksissäni, sillä muuta en voinut.
— No niin, Rufa, vastasi hän — tässä ei kelpaa olla peloissaan ja itkeä ja valittaa. Riennä vaan, niin että ennätämme auttaa niin monta kuin suinkin.
Samalla täti Formica syöksyi pahimpaan sekamelskaan ja alkoi auttaa esille muurahaisia, jotka olivat puserruksissa eivätkä päässeet irti. En minäkään tahtonut olla huonompi ja juoksin perästä. Pahin vaara olikin jo ohi; vain joku hirsi siellä täällä vyörähti alas eikä se ollut niin pelottavaa. Muutamia sysäyksiä ja kolahduksia voi kyllä kestää, kun on päällään sellainen panssari-kuori, kuin meillä on. Pian olimme useita satoja muurahaisia, jotka työskentelivät tapaturmapaikalla. Haavottuneita muurahaisparkoja kannoimme seljässämme vahingottumattomiin huoneisiin, ja siellä rupesivat heti toiset muurahaiset heitä hoitamaan ja nuoleksimaan heidän haavojaan. — Se on meidän lääkkeemme, tiedättekö sen, Biggi ja Gunni. — Koteloita ja toukkia hinasimme myös alas, mutta ne me kannoimme suissamme vahvoilla hampaillamme. Meistä se on niin mukava keino. — Ehkä teillä, Biggi ja Gunni myös on tapana kantaa pieniä ihmistoukkia hampaitten välissä?
Hirsiä aloimme myös heti kuljettaa pois, ja eräät muurahaiset rakensivat jo uusia huoneita ja uusia pylväskäytäviä. Mutta monen, monen päivän työ oli mennyt hukkaan, ja monet muurahaisparat olivat sairaina, monet olivat kadottaneet jalkansa ja suurihmansa, ja monet lapset ja kotelot olivat tykkänään hävinneet. Olin niin alakulonen tästä kaikesta enkä ymmärtänyt, miten niin hirveätä oli voinut tapahtua. Kun senvuoksi täti Formicalla eräänä päivänä oli aikaa, kysyin häneltä.
— Niin, hän sanoi, minäpä en myöskään tiedä, tiedätkö Rufa, kuinka sellaista voi tapahtua, mutta näin luulen, että on. Maailmassa on hirmusen iso jättiläis-olento, jonka nimi on ihminen. Ei voi oikein tietää, minkä näkönen se on, mutta luulen, että jos joku muurahainen seisoisi ja kävelisi takajaloillaan ja sitä paitsi olisi yhtä suuri kuin monet sadat muurahaiset yhteensä, niin hän näyttäisi ihmiseltä. Ihmisillä ei ole ollenkaan suurihmoja ja silloinpa ne luultavasti eivät myös saata puhua keskenään, eivät ainakaan yhtä hyvin kuin me. Paitsi kahta takajalkaansa niillä on kaksi etujalkaa, jotka eivät ulotu maahan asti. Niillä me uskomme niiden puhuvan vähäsen ja niillä ne tekevät meille hyvin paljo pahaa. Eräillä niistä ei ole takajalkoja juuri ollenkaan, vain etujalat ja hyvin pitkä, paksu ruumis. Ihmeellistä on että ne lainkaan voivat kävellä.
— Mutta mitä ihmisillä on tekemistä meidän onnettomuutemme kanssa, kysäsin minä.
— Kyllä, tiedätkö Rufa, muutamat niistä ovat häijymmät kuin muurahaisleijona. Ja nytpä luulemme, että eräs niistä, jolla oli pitkä, paksu hirsi etujaloissaan, sekotti sillä muurahaiskekoamme ja aikaansai koko onnettomuuden.
— Syövätkö ne meitä niinkuin muurahaisleijona tekee, minä kysyin.
— Eivät, eivät ne sitä tee, sitä ei kukaan ole voinut sanoa, mutta näetkös, se on juuri häpeällisintä. Muurahaisleijona on nälkänen, niinkuin sinulla ja minulla on tapana olla, ja jollei se saa ruokaa, niin se kuolee, ja sen vuoksi se pyydystää meitä. En minä rakasta muurahaisleijonaa, mutta kyllä se on parempi kuin ihminen. Hän on kaikista tuhmin ja ilkein.
— Niin, sitä mieltä minäkin olen, sanoin minä — ja kun vaan voin, niin puren häntä ja ruiskutan häneen muurahaishappoa, niin että rupeaa oikein kirvelemään. Täti Formica, ajatellessani kaikkia sairaita muurahaisraukkojamme ja kadonneita lapsiamme, niin tahdon vaan purra ja purra kaikkia häijyjä ihmisiä.