— Siitäpä tiedän, että kun on ollut aurinkokäärmeitä, jyryä ja hyrskytyrskyä, silloin tavallisesti sattuu kesän kaunein päivä. Saamme nähdä huomenna.
Ja täti Formicalla oli oikein. Tuli niin ihana, ihana sää. Aurinko hymyili niin ystävällisesti ja kaikki puut olivat hiljaa, ikäänkuin ne olisivat jotakin vartioineet, ja kaikki viheriät pylväät ja nauhat ja liput ja töyhdöt olivat puettuina hienoimpiin pukuihinsa, jotka kiilsivät ja loistivat. Ja keossa — niin siinä oli hyörinää, voitte uskoa. Kaikki juoksivat sinne tänne, ylös ja alas, ja kaikki olivat kiihkoissaan ja levottomia.
— Nyt me lennämme, prinssit sanoivat.
— Noh, odottakaa vähäsen, odottakaa vähäsen, sanoivat prinsessat.
— Noh, odottakaapa nyt toki, sanoivat hoitajattaret — ei vielä kaikki ole järjestyksessä. Miltä sinun siipesi näyttävät?
Ja niin he vielä kerran siistivät kuningaslasten kauniit siivet, jotka olivat jo ennestään aivan hyvät.
— Mutta nyt me lennämme, sanoivat prinssit ja alkoivat levittää siipiään. Silloin minäkin tulin kärsimättömäksi ja huusin niin että kuului:
— Lennä, lennä, ja sano terveisiä auringolle! Ja samassa he suhahtivat lentoon niin taajassa parvessa, niin taajassa, että täyttivät koko ilman. Kaikkialla näki vaan meidän kuningaslapsiamme ja yhä korkeammalle he nousivat — korkeammalle kuin puitten latvat — ja sitte en enää heitä nähnyt.
— Täti Formica, kuiskasin hiljaa, niin ettei kukaan muu kuulisi — etkö sinäkin tahtoisi olla mukana tuolla ylhäällä?
Täti Formica, joka oli seissyt ja katsellut heitä, kääntyi minuun päin.