— Kuka hoitaisi taloa ja kotia, hän sanoi — jos kaikki lentäisivät auringon luo? Mutta kyllä tuntuu vähän kummalliselta, nähdessään heidän lentelevän. — Mutta nyt sinun tulee katsoa tarkasti joka puolelle, sillä varmaan ne viettävät häitä myös naapureissamme.
Tuskin hän oli tämän sanonut, ennenkuin näin paksun pylvään nousevan naapurikeosta. Se oli heidän kuningaslastensa häälento. He tanssivat yhä korkeammalle ja korkeammalle. Aurinko välkkyi heidän siivillään — ja niin hekin olivat poissa.
— Täti Formica, sanoin — mitä me nyt teemme? Emmehän kai voi tehdä työtä itse hääpäivänä?
— Ei, täti Formica sanoi — lähtekäämme kävelylle.
Ja niin me lähdimme. Vähän ajan kuluttua rupesimme kiipeämään pitkään, viheriään pylvääseen, jolla oli pieniä vihreitä lippuja sivuissaan, ja jonka latvassa oli iso, sininen talo, jonka alla oli viheriä verho. Sinisestä talosta soi niin mukavasti, ja kun astuimme verholle kiivetäksemme taloon, niin kuului laulu:
— Kuokkavieraita, kuokkavieraita!
— Mitä he sanovat, minä kysyin.
— Älä välitä siitä, täti Formica sanoi — he ovat niin epäkohteliaita täällä, mutta eivät he niin pahaa tarkota. Astumme sisään vaan.
Tullessamme sisään, oli siinä muuan pitkä ja hoikka, joka niiasi ja kumarsi ja sanoi:
— Tässä on kaikki suljettu, tässä on kaikki suljettu!