— Mikä nimesi on, kysyin.
— Neiti Emi, hän sanoi.
— Noh, mutta mitä nuo langat ovat?
— Viisi hedeveljestä, jotka minulta ovat kuolleet, hän sanoi ja sai kyyneleen silmäänsä.
— Ketä sinä sitte odotat tässä, kysyin taas.
— Enpä tiedä, enpä tiedä, mutta en teitä, sillä silloin olisi kellossani soinut:
— Tervetuloa, tervetuloa!
Samalla alkoi kello soida:
— Tervetuloa, tervetuloa, tervetuloa!
— Riennä ulos täältä, niin saamme nähdä kuka tulee, sanoi täti Formica. Ja tuskin olimme ennättäneet ulos, ennenkuin suhisi ilmassa ja muuan iso ja karkea ja paksu ukko töytäsi keskelle taloa; töytäsi sinne tervehtimättä ja välittämättä vähääkään siitä että koko ajan kuului kaunis soitto: tervetuloa, tervetuloa! Pieni neiti Emi kumartui eteenpäin ja tervehti monet kerrat tuota ukkorumaa, ja painoi kasvonsa, jotka olivat hedeveljiään muistaessaan kyynelistä kosteat, vasten ukon paksua, pölyistä turkkia.