— Mikä tuommoisen ruman ukon nimi on, kysyin minä.
— Se on Bombus — kimalainen, sanoi täti Formica.
— Bombus, sepä on nimi, joka sopii. Bombus, Bombus, etkö ole oppinut kumartamaan, huusin minä ääneen hänelle, ja silloin hän vastasi:
— Srrrrrrrrrr! Ja lensi pois samalla.
Kun sitte vilkasimme taloon, näimme pienen neiti Emin aivan pölyisenä kasvoiltaan tuon epämiellyttävän, likaisen Bombuksen käynnistä.
— Tahdon auttaa ja nuoleksia sinut puhtaaksi, ehdotin minä.
— Ei, ei, hän sanoi ja taipui pelästyneenä pois minusta. — Älä koske minuun, älä koske minuun!
— Anna hänen olla, kuiskasi täti Formica: — Luulen, että ne ovat muistoja ystäviltänsä. Etkö näe, että ne ovat pieniä helmiä. Ja kuuletko kuinka kello nyt soi:
— Tyhjä talo, tyhjä talo!
— Mitä heillä sitte on täällä ollut, kysyin häneltä.