Tuli sitte muuan laiha ja ruskea ja lankainen luokseni ja alkoi etulangoillaan tunnustella päätäni ja nytpä tunsin vanhan hoitajattareni, jota en koskaan ollut nähnyt.
— Katsoppas, nyt sinä olet aivan niinkuin minä, hän sanoi.
Ja nytpä näin että niinhän minä olinkin.
— Juokse nyt, juokse nyt vähäsen langoillasi, ne ovat jalkasi, hän sanoi ja nauroi — ei sinun pidä niitä pelätä. Tee näin, hän sanoi, ja heilutteli lankojaan.
Koetin silloin minä myös liikuttaa etulankoja ja tulin niin iloseksi, kun osasinkin sitä tehdä. Asetin ne sitte lattiaa vastaan ja yritin niillä kävellä, mutta silloinpa horjahdin ja kaaduin kumoon.
Mutta nytkös se laiha alkoi nauraa niin että langat tärisivät.
— Sinä olet vähän tuhma, sinä pikku, vähän tuhma, hän sanoi. — Sinullahan on kuusi jalkaa, ajattele, kuusi jalkaa, kävele niillä ja anna etulankojen olla. Niillä sinun pitää jutella ja tuntea ja haistella, sinä pieni muurahaisraukka. Vai eikö sinusta ole hyvä kun on kuori vatsaa ja rintaa peittämässä? Miltä luulet että tuntuisi saada tuollaisia sysäyksiä pehmeään ruumiiseen?
— Etkö tahdo minua auttaa, kysyin. — Pelkään etten ollenkaan tiedä kuinka minun on tehtävä ja kuinka minun pitää käyttää kaikkia jalkojani ja lankojani?
— Kyllä, sanoi se laiha — mutta näetkös, kyllä sinun kumminkin täytyy enimmäkseen itse auttaa itseäsi ja lisäksi muitakin, kun joudut vanhemmaksi. Mutta mielelläni tahdon neuvoa sinulle kaikki mitä tiedän ja taidan.
Ja niin tuo laiha kävi rakkaaksi ystäväkseni. Olimme usein yhdessä ja hän on opettanut minulle enimmän kaikesta siitä, minkä tiedän.