Mutta Biggi ja Gunni, ettepä voi mielessänne kuvitella, kuinka hauskaa minulla oli kun aloin juosta kuudella oivalla jalallani. Ottaisin niin mielelläni teidät mukaani ja näyttäisin teille talomme, mutta tehän olette niin hirveän isot. Meidän talossamme on sata huonetta ja enemmänkin ja portaita ja käytäviä ja koloja ja piilopaikkoja. Siellä on lämpösiä huoneita, silloin kun on kylmä, ja viileitä huoneita, silloin kun on lämmin. Siellä on valosia torneja ja pimeitä kellareita. Ettepä voi tietää miten hauskaa siellä on.
Juoksentelin kaikkialla, ylös ja alas käytävissä, huoneisiin sisään ja niistä ulos; kaikki tahdoin nähdä ja kaikki tahdoin oppia niin että tuntisin uudellen. Toisinaan tulin sellaisella vauhdilla syösten että töytäsin talon muihin muurahaisiin. He juoksivat kaikkialla ja tekivät työtä kaikkialla. Kun satuin heihin vastakkain, niin he suuttuivat.
— Miten sinä juokset, muurahaisparka, he sanoivat. — Eikö sinulla ole silmiä? Onhan sinulla kaksi isoa, komeata silmää, yksi kummallakin puolella päätä, ja kolme pientä helmisilmää keskellä otsaasi. Vai eikö sinulla ole suurihmoja?
Ja sitte he pysähtyivät ja nuuskivat minua.
— Sinulla on hyvän ystävän haju, he sanoivat, mutta olet liian hätikkö.
Katso eteesi ettei sinun käy hullusti!
Minäkin nuuskin heitä ja kaikilla heillä oli sama hyvä haju kuin sillä laihalla ja minulla itselläni, ja kaikki he olivat meidän näkösemme.
Eräänä päivänä tuli luokseni se laiha, täti Formica, niinkuin olin ruvennut häntä nimittämään, ja oli hyvin vakavan näkönen.
— Rakas täti Formica, sanoin — sinun tulee näyttää iloselta, siitä minä pidän.
— Vai niin. Mutta tiedätkös sinä, mistä minä en lainkaan pidä?
— Mistä niin, kysyin minä.