Iloisella mielellä näytti jokainen olevan ja vilkkaasti haastellessa kului ilta. Silloin rupesivat nuoret muistuttelemaan, että olisi tanssin aika ja pelimanni etunenässä kulki hääjoukko Mikon laveaan tupaan, viihdyttämään tanssi-intoaan.
Iloisina tanssivat nuoret, mutta kaikista iloisin oli Alpert herra, hän tanssi, laski leikkiä ujosteleville tytöille, häntä huvitti nähdä kansansa lapsia heidän teeskentelemättömässä yksinkertaisuudessaan.
Toisen päivän ikäpuolella läksivät vieraat kukin kotiaan vieden hauskoja muistoja muassaan näistä kaikinpuolin niin iloisista häistä.
Syksypuoleen eräänä sunnuntai-iltana istui nuori pariskunta Ruuhkajärven rannalla, katsellen, miten laineet loiskuivat rantaa vasten. Äänetönnä istuivat he käsikädessä, näkyipä pari kirkasta kyyneltä nuoren naisen silmissä, mutta ne eivät olleet surun, ei — entisajan muistot saivat ne uhkumaan.
"Oi sinä tuttava järvi", huudahti Kalle, "kuinka monta kertaa olenkaan pinnallasi soudellut, myrskyssä ja tyyneellä. Tuolla", sanoi hän, "olen soudellut monta kertaa onnellisena, mutta myöskin onnettomana, sydän särkymäisillään! Mutta onnettomuuteni olikin vaan luultua, ei todellista; olen löytänyt rauhaa sydämmelleni ja saanut omakseni sen, jota rakastin, jota rakastan enemmin kuin omaa itseäni."
Miina painoi päänsä Kallen rinnoille, kuiskaten: "Oi Kalle, minä en ansaitse niin suurta rakkautta, luontoni on paha, mutta minä koetan tulla paremmaksi!"
"Ole sinä vaan semmoinen kuin olet, semmoisena olen sinua rakastanut ja rakastan, semmoisena olet sinä elämäni ihana päivänpaiste ja sydämeni paras ilo!" sanoi Kalle hymyillen.
Loppu.