ISÄNTÄ (Perääntyy istuimelle pää kumarassa ja katsoo permantoon).
Jassoo, — niin — — —
TOIVOLA (Lausuntoonsa vain vaipuneena hänestä huolimatta jatkaa edelleen).
Pieni kun sinapin siemen,
Suuretki toimemme ovatki vain,
Jos ei niissä säteile rakkaus Luojaan
Ja maahamme kansaamme ain'. —
Sopispa sentään toivon
Siivillä lentää
Elämän ehtoolla korkeuteen,
Jos ois tullut toivottu turva
Ja iloisella mielellä saisi päästä kirkkauteen.
Kullakin meillä on uskottu leiviskä,
Jot'ei maahan kaivaa saa;
Vaan halulla hartahalla
Tulee meidän sitä kartuttaa.
Työhön on Luoja meidät luonut
Luonnon suurehen salihin,
Maailmaan katoovaan hetkeksi suonut
Valmistuaksemme taivaisihin.
Tänäpänä viettää pohjolan kansa
Sumeata surun juhlallisuutta
Tänäänhän kätketään
Syntymäseurakunnassansa
Mies, minkä arvoa oivallisuutta
Kertoa ei voi kielin.
Lepäös rauhassa
Vaipunut miesi
Äitisi helmassa rakkaassa!
Synnyinmaasi ja kansan liesi
Jo hehkuvi täydessä tulessa.
Eläköön muistosi,
Kasvakoot istuttamat taimesi,
Että niistä rehottaa
Toivokkaat puut!
Kansamme kauan
Muistakoon miestä,
Min nimi on Lönnrot!
ISÄNTÄ (Nousee ja aikoo hitaasti lähteä; mutta kääntyy kuitenkin ovelta takaisin ja tiuskaa äkäisesti). Ei ne kuulu minuun. Ei semmoiset Lömpruukit. Olikohan se pappikaan edes.
TOIVOLA. Ei hän ollut pappi, mutta kuitenkin vaikutti hän Suomessa paljon enemmän kuin moni pappi. Toisella kerralla selitän hänestä ja hänen töistänsä enemmän.
ISÄNTÄ. Voi maailma sinun turhuuttasi! Vai semmoiset Lömpruukit? — — Eikö Toivolan passaisi antaa rahaa meidän pojalle, kun hän kävi viemässä Toivolan kirjan?