(Isäntä nousee ja ojentelee käsillänsä kattoa kohden, viskottelee huokaamalla.) Kyllä kai Toivolalla olisi antaa…
TOIVOLA. (Kuulematta).
Ehkä kutsui Luoja hänen pois
Suomen saloilta kulkemasta,
Vaikk'ei häntä nyt kanssamme ois
Ja vaikka hän herkesi laulamasta,
Elää kuitenkin kaikusa maine,
Versoaa virkeä hedelmä,
Kauan säilyypi oiva aine
Töistä ja toimista ylevä.
(Isäntä on levoton ja istuu taas).
Köyhänä, pienenä, matalassa mökissä,
Sammatin töllissä syntynyt on,
Alhaisna, nöyränä kurjuutta kärsien
Kohosi hän arvohon.
Hän, joka soinnutti
Suomen soissa ja saloissa
Runottaren luomaa kannelta;
Hän, mi ilmoille saatti
Somat Suomen laulut ja veisut
Syntyneet Suomelan sammolta,
Hän on muinaisuutemme henkiin
Herättänyt, elomme, olomme
Pyrintöihin uusiin edistänyt.
Hänen ovat ansiot
Suuret ja monet,
Kansamme, kielemme, kehityksessä;
Hänen ovat muistot
Ja pyhimmät tunteet
Meillekin jalossa merkityksessä.
ISÄNTÄ (Kyhnyttelee molemmin käsin päätänsä ja murisee jotakin sanoakseen; mutta Toivola yhä jatkaa).
Taivahan taatto taitti hänen meiltä
Täysin tuleentuneena tähkäpäänä;
Täytyyhän vihdoin ihmisen
Näiltä murheen mustilta teiltä,
Aavikoilta avaroilta manalahan mennä.
ISÄNTÄ (Haukotellen lähenee lausujaa, ja huutaa). Sopisko Toivolan — — — niin (hiljemmin) — jos passaisi — —
TOIVOLA (Innolla).
Täytyyhän kerran,
Kutsuissa Herran,
Tuonelan kellojen soidessa
Jättää meidänkin
Maallinen maja
Ja taivahasen tuonne pyrkiä.
Jospahan silloin, elämän illoin
Saisimme Eliaan vaunuilla matkustaa!
Muistaos sinä suruinen suomalainen,
Että sulta on kaatunut kansalainen,
Mi työssä, toimessa,
Meistä muista on eroavainen.
Eläös sinäkin nuorukainen,
Pyrkiös nuori nainen
Toivosi samahan satamahan,
Jotta viimein, kun kutsuupi
Luoja tuonelan tuville täältä pois
Onnellisena, autuaana käskeä vois!