TOIVOLA (Tulee ajatuksissaan, emäntä ja Maija, molemmat katsoen kieroon, menevät vitkaan näyttämöltä). Kuinkahan minulta mahtaa tässä talossa kulua tämä kesä? Väki näyttää olevan vielä aivan raakaa ja mikä kummallinen akka lienee ollut tuo vieraskin? Olenhan kuitenkin täällä luonnon helmassa, kaukana kaupungin hälinästä, täällä Häneen herttaisessa maakunnassa. Täällä runollisuuden maassa, jossa siintävät selät lainehtivat lehtojen lomissa. Käytän näitä mainioita maisemia hyväkseni, joille sieluni kauan on ikävöinnyt.
ISÄNTÄ (Tulee piippunysä suussa ja matala lippulakki päässä). Tulin katsomaan, —- kaunis ilma siellä nyt onkin. Satoi hiukan aamulla.
(Istuu ovipieleen nostamatta lakkiansa ja vetelee tuuheita savuja).
TOIVOLA. Se on oikein, että tulette minuakin katsomaan, kun täällä vielä näin yksin olen. (Herkee kirjoitustyöstä ja istu kiikkutuoliin). — — — Tuossa on minun kirjoittamiani kertomuksia, (osottaa muutamia pöydällä olevia vihkoja) joista luulen saavani 200 markkaa ja tuossa on vihkonen runoelmia, jotka omalla kustannuksellani tuumaan painattaa (ottaa käteensä muutaman vihkon). — Oletteko te kuulleet mitään Elias Lönnrotista?
ISÄNTÄ (Sylkee roimasylkiä). En ole kuullut.
TOIVOLA. Tässä sattuu olemaan juuri edessäni runontapainen, jonka lausuin hänen, kuuluisan kansalaisemme, hautausjuhlassa. Jos suvaitsette ja sallitte, niin minä lausun se teille nyt. (Toivola, lausuu ja isäntä istuu kumarassa haukotellen usein):
Miksi seisoo kalmistolla
Joukko suuri suruissa?
Miksi häilyy kansa tässä
Kyyneleitä vuotaissa?
Mitä mustalla murheen hunnulla
Luonto tässä verhoaa?
Miksi kellot kumajaa,
Kaipaavasti kaikuaa?
Miksi soipi Suomen kannel
Suruisasti näin?
Siksi seisoo surun saatto
Kalman kartanolla nyt,
Kun on meiltä miehistämme
Surman saaliina sortunut
Rakas, hellä Eliaamme mennyt.
Siksi soipi Suomen kannel
Surun virttä haikeaa,
Siksi sykkää sydämemme
Murheen tunteill' ainian.
Pois on mennyt kansanlapsi,
Pois on lasten ystävä,
Pois on sankar' arvollinen,
Siit' on meillä ikävä.
(Isäntä, nostaa päätänsä ja koettaa keskeyttää runonlausuntoa; mutta
Toivola vaan innostuneena keskeytymättä jatkaa).
Raskaita kaihon, kaipauksen
Kyyneleitä vuotaa nyt;
Surun sumut, pimeyden pilvet,
Murheen usvat mielemme
On nyt peittänyt.
Suuri on kaatunut kansalainen,
Kiitänyt kuolon kitahan,
Siitä surevi suomalainen
Häntä seuraten hautahan.