SANNA. Milläkö oikeudella? Kuka on teidät kasvattanut? Kuka käsillään kantanut? Kuka seisomaan ja puhumaan opettanut? Tosin niin kauas ei teidän muistinne riitä, mutta minä, — minä joka olen rakastanut teitä kuin omia lapsiani, minä en sitä ole unhottanut.
KUSTAA. Koska te siis meitä rakastatte, niin älkää häiritkö onneamme, sallikaa meidän rauhassa ja hiljaisuudessa jatkaa oppimisiamme ja tutkimisiamme.
SANNA. Minä tiedän paremmin mikä teidän rauhaanne sopii. Joll'ette tottele minua ja heti päätä, erkanen minä teistä ja teen teidät perinnöttömiksi.
VOITTO. Hyvä täti! emmehän me haluakaan teidän omaisuuttanne.
KUSTAA. Vaatimuksemme ovat vähäiset ja tarpeemme tuiki pienet. Me mielellämme luovumme rahoistanne, kunhan ette vaan kiusaa meitä naimiseen.
SANNA. Hyvä, olkoon niin! Mutta lähdenkö samassa ja jätän teidät onnenne nojaan. Saadaanpa nähdä etteköhän ole kuin kissa liukkaalla jäällä.
KUSTAA. ja VOITTO. (hämmästyneinä). Täti kulta mitä te tuumaatte?
SANNA. Minä jätän tämän talon, sillä tämmöistä elämää en saata kärsiä. Vaikka muka olette niin suuresti oppineet, olette kuitenkin sitten pahemmassa kuin pulassa. Sitten vasta opitte pitämään arvossa vaimon käsiä, vaikka ne olisivatkin vaan vanhan tätinne kädet.
KUSTAA. ja VOITTO. (Katselevat hämillään tosiaan). Herran tähden täti!
— Älkää toki noin peljättäkö!
SANNA. Hävetkää toki! Te ette koskaan tee vanhan tätin mieliksi. Ja jollette minusta pitäisikään väliä, pitäisihän teidän muistaa kuolevan isänne tahtoa. Minä tosin en ole kouluja käynyt, vaan kuitenkin tiedän vanhempain tahdon pyhää velvollisuutta.