KUSTAA. Minä en voi! Se on mahdotonta minulle.
VOITTO. (Epätoivossa). Minulle myös! Minä en taida.
SANNA (Suuttuneena keskeyttäen). Taasko sitä vanhaa häilymistä ja horjumista? Emme siis ole päasneet tuota tuonnemmaksi. Siinä sitä nyt seisotaan kuin pitäisi hirteen mennä. Rohkaiskaa toki sydäntänne, te jänekset, eihän se teiltä henkeä vie.
KUSTAA. Voitto on ollut aina rohkeampi minua.
VOITTO. Kustaan olisi pitänyt jo aikoja sitten alkaa. Hän ei ole huolinut yhdestäkään neidosta vaikka olette sen tuhannetki hänelle esitellyt. Valitkoon nyt yhdenki niistä.
KUSTAA. Ne varmaan kaikki ovat jo kuolleet taikki menneet naimisiin. (Tädille): Minä olen varma siitä ettei teilläkään tällä haavaa ole ketään esitettävänä.
SANNA. Eikö vain olisi? Vaikkapa kymmenen! Ja onpa aika kelpo tyttö niiden joukossa, liiankin hyvä teille. Mutta te nahjukset ette huomaa, vaikka teitä nenästä vetäisi. Ei teillä ole silmiä eikä kauneuden tunnetta.
VOITTO. Kuinka niin, täti?
SANNA. Ettekö siis ole ollenkaan huomanneet, miksi tuotin tänne veli-vainajani tyttären?
KUSTAA. Jaa Liisanko?