Neidon nimi oli Hanna ja nuorukainen nimeltään Kustaa. Molemmat olivat he kasvaneet meren jyrkällä rannalla. Kauan vannoivat he uskollisuutta ja rakkautta toisillensa, mutta tuo köyhyys näytti samassa hampaitansa ja uhkasipa lopettaa koko heidän uskollisuutensa; Kustaa oli kumminkin niin paljo lukenut ja kokenut ettei vallan toivottomuuteen kääntynyt, vaan lujalla suomalaisuudellaan Luojaan luottaen päätti koota varoja perhe-elämää varten ja aikoipa sentähden matkustaa Amerikan kultamaille, joissa niin moni on rikkautta saavuttanut.
Minä lähden kauaksi ulkomaille, ennen vihkimistämme, sanoi Kustaa
Hannalle.
Mihin ulkomaille?
Amerikan maailman osaan.
Kyynel herahti Hannan heleänpunaisille kasvoille, kuullessaan tuon sanan. Täytyykö minun jäädä tänne ikävissäni suremaan, kuihtumaan ja kuolemaan?
Täytyy kyllä noin pari vuotta odottaa ja sitte saatamme alkaa onnellista yhdyselämää täällä Suomessa taikka jossakin toisessa maassa, ehkäpä tuolla puolla aavan valtameren.
Niin, mutta jos kuolet matkallasi eli siellä kaukaisessa maassa.
Päässyt kuollut vuorostansa.
"Kun kuulet kuolleheksi,
Tee risti rantahan ja
Aallon tuomat luuni
Ne peitä santahan".
Mene siis Jumalan haltuun ja muista minua!