Sua muistan aina … aina.
Laiva lähti siintävien merien yli eroittaen rakastavaiset ja Hanna jäi siis suruissansa ajattelemaan Kustaatansa ja miettimään sitä onnellista aikaa, jolloin saisi hellänä puolisona olla, elää ja kuolla.
Pian sai hän kirjeen, jossa Kustaa kertoi matkastansa ja monenlaisista tapauksista uudessa kohdissa. Se lohdutti Hannaa hetkeksi. Noin parin vuoden kuluttua sai hän Amerikasta Kustaan kutsumuksen matkustaa sinne. Tosin vallitsi hänessä ensin haikea ikävä — kotia ei hän hentoisi jättää eikä vanhempiansa. Halu kasvaa kuitenkin hänessä matkustamiseen. Saapuipa hänelle pian toinenkin kirje sisältäen vapaan matkapiletin.
Ei siis muuta, kun matkaan vaan.
Vihdoin lähtee Hanna laivalla, kauniin ilman suloisella säällä. Ei häntä enää rasita ikävä, ei pidätä kotirakkaus.
Hyvästi maani, hyvästi Suomi! En tuskin milloinkaan sinua nähdä saa.
Tämän myrskyisen meren takana mulle uusi kotimaa aukeaa.
Siellä mun toivoni maa,
Siellä armaani kohdata saan.
Hyvästi nurmet ja laaksot,
Joissa monesti leikkiä löin!
Tää siintävä meri mun
Kauaksi vie. Siell' ehkäpä
Hautane mulle jo lie.
Näin huudahteli Hanna ja katseli kaukaisia Suomen rantoja, loistavia meren laineita, kauniita lintuparvia ynnä muita meren merkillisyyksiä.
Matkailijoita oli laivassa paljo. Hanna ei heitä tuntenut, eikä paljon tutustunutkaan. Hänellä oli muistoja ja unelmia. Jo hän juuri kuin eli muissa lämpymissä maissa, oli syövinänsä makeita hedelmiä, ja paljas toivo elähytti häntä koko matkan. Ilma pysyi myös jotenkin kauniina ja tuuli oli aina myötäinen, joten matka joutui ja tie lyheni. Kustaan oli määrä olla rannassa vartoomassa häntä, kun ei kokematon tyttö yksinään osaisi löytää häntä suuressa oudossa kaupungissa. Laiva rientää kovalla vauhdilla ja pian pääseekin määrättyyn satamaan. Koko vuorokautta ennen on laiva tullut suureen Amerikan satamaan, jossa Hannankin oli jääminen laivasta ja seurata Kustaata.
Laivan liiallinen joutuminen oli kumminkin Kustaan ja Hannan tulevalle onnelle ikuiseksi turmioksi, kuten kohta kuullaan. Hanna nosti pienen arkkunsa rannalle ja ryhtyi odottamaan sulhastansa. Pitkäksi tuntui aika. Yksi ja toinen kysyi häneltä milloin milläkin kielellä yhtä ja toista. Suomalaiset kysymykset hän helposti ymmärtää, vaan ei muukalaisia. Kustaata ei vain kuulu. Huomena hän tietysti tulee. Täytyy siis olla rannassa huomiseen. Ikävältä tuntuu. Jos ei hän tulisikaan, olisin siten vallan petetty. Hän on saanut vissiin uuden ystävän ja unhottanut minun, köyhän tyttöraukan. Taas tulee muuan pulska herra Hannan luo, kysyy häneltä selvällä Suomen kielellä monenlaisista asioista. Herra huomaa tytön sieväksi ja järkeväksi.