Kysyypä vihdoin tahtoisiko hän suostua naimiskauppaan. Kyllä kai — — mutta en minä sentään tiedä. Olen niin outo.
Ei se haittaa mitään. Tosin on minulla vaimo, vaan eräällä toverillani ei ole ja hän haluaisi saada suomalaisen neidon aviopuolisokseen. Vähän ajan perästä tapaamme toisemme taas. Hyvästi siksi! Hän puristi Hannan kättä ystävällisesti ja meni matkaansa.
Hanna ei oikein ymmärtänyt koko kohtauksesta mitään. Ei hän ainakaan luottanut äskeisiin lupauksiin.
Hetken kuluttua tulevat jymisevällä jyrinällä uljaat vaunut kahden korskuvan hevosen vetäminä ja pysähtyvät juuri Hannan viereen, suureksi hämmästykseksi Hannalle.
Äsken mainittu ylhäinen herra suloisilla sanoillaan saa hänen vihdoin ymmärtämään asian ja astumaan vaunuihin. Huimaa vauhtia riensi Hanna vaunuissa, tietämättä minne, ja huumaavissa ajatuksissa oli hän juuri kuin unissaan. Komean kuudenkertaisen kivimuurin eteen seisahtivat vaunut ja matkustajat nousivat niistä. Hanna kummastellen, ihmetellen ja monenlaisilla ajatuksilla täytettynä tuskin itsekään tietäen, mitä tapahtui ja herrat hauskoina ja iloisina Hannaa huvittaen kävivät siihen suuren suureen palatsiin, semmoista ei Hanna koskaan ollut nähnyt, eikä edes ajatella saattanut. Kaikki oli hänestä vain pelkää unelmaa, kuin Jeppe Niilonpojalle taivaassa.
Ensimäinen työ oli Hannalle sitte puhdistuminen ja pukeutuminen uusiin uljaihin vaatteisin. Eipä isänsä ja äitinsä olisi häntä tunteneet niissä kauniissa vaatteissa, jotka hän yllensä puki. Ja sitte, se muu komeus huoneissa! Kaikkialla kiiltävää, loistavaa! Silmiä huikasi ja sydämestä vihlasi koreus, kallis koreus, kaikki se kulta ja hopea, kuni kuninkaallisessa kartanossa vaan. Ne hienot palveliat sitten! Kaikki vain juhlavaatteissa. Hanna oli hurmaantunut. Oliko hän kerrassaan taivaassa. Soittoa kuului niin ihanaa, niin kaunista, että oikein korvissa kumisi ja sydämessä suloisesti, niin somasti tuntui. Oliko hän jo taivaassa! Ei enkeleitä sentään näkynyt.
Ne olivat kaiketi vielä näkymättömissä. Ihanat immet tosin sipsuttivat huoneissa, vaan ei heillä siipiä ollut. Muuten olivat he taivaallisia, oikein ihmeellisiä. Ei semmoisia muualla ole kuin keisarien ja kuninkaiden hoveissa.
Hanna oli kuin muinoin Sulamith kuningas Salomon palatsissa. Rikkautta ja loistoa, kultaa ja kiiltoa mihin vain silmänsä käänsi. Oikein hän vapisi ilosta eli pelvosta. Hän olisi lähtenyt poiskin, mutta mihin suuressa, vieraassa kaupungissa.
Kustaa oli ensin kaikessa tässä loistossakin hänen mielessään. Viimein ei hän muista häntä, ei vanhempiansa, ei köyhää Suomea, kaikki unhottuvat tässä ilossa, tässä erinomaisessa riemussa.
Onpa hieman heidän kaltaista, oikein ruhtinaallisten häiden. Hän tuntee jo salaista mieltymistä ja muuten ihmeellistä vaikutusta ympärillänsä oleviin komeuksiin.