Tosin on Machiavelli-väittelyssä esiintynyt sellainenkin mielipide, että koko "Ruhtinas" on vain pelkkä taidokas ironia, ivakirjoitus, jonka tarkoitus on saattaa ruhtinaat mahdollisimman inhoittavaan valoon. Tällainen tulkinta tuskin sentään lienee mahdollinen, sillä kirjasesta puhaltaa lukijaa vastaan niin epäämätön vakavuus, että täytyy kaikesta päättäen olettaa tekijän tarkoittaneen teelmällään täyttä totta. Varsinkin sen viimeinen luku on todellinen hätähuuto.
Epäilemättä "Ruhtinas", jotta sitä ja sen tekijää voitaisiin puolueettomasti arvioida, on, kuten kaikki muutkin merkkiteokset, tutkittava ja ymmärrettävä juuri oman aikansa ja tekijän oman elämän ja kokemusten valossa, taustana Italian ja Firenzen, jopa koko Euroopankin valtiolliset olot 1500-luvun taitteessa. Lyhyt katsaus niihin on siis tässä paikallaan.
Länsi-Rooman keisarikunnan hajoamisesta alkaen, läpi koko keskiajan oli Italian historia ollut pelkkää alennuksen, hajaannuksen ja rikkinäisyyden historiaa. Milloin mikin vieras valloittaja — länsigootit, hunnit, vandaalit, itägootit, kreikkalaiset, langobardit, arabialaiset, frankit, normannit ja saksalaiset — olivat, kukin vuorostaan, hyökänneet tuohon ihanaan maahan ja sitä hirveästi hävittäneet. Kun Italialla ei ollut kotoista ylivaltiasta, ja kun sekä Ranskan että myöhemmin Saksan hallitsijain yliherruus oli monesti vain nimellinen, oli se vähitellen hajaantunut lukuisiin pikkuvaltioihin, jotka taistelivat keskenään ja turvautuivat toisiaan vastaan muukalaisten apuun. Tällaisissa oloissa oli kansallis- ja yhtenäisyystunne miltei kokonaan sammunut Italiassa, sillä kukin valtio ajoi vain omia itsekkäitä erikoisharrastuksiaan.
Keskiajan lopulla — Hohenstaufien saksalaisen keisarisuvun kukistuttua taistelussa paavia ja Pohjois-Italian kaupunkeja vastaan ja Saksan yliherruuden aivan lakattua — tuli villitys ja rikkinäisyys entistä pahemmaksi ja oli saavuttanut huippunsa juuri 1500 luvun taitteessa. Tällöin oli Italiassa koko joukko n.s. kaupunkivaltioita, joista muutamat, kuten Venezia, Genova ja Firenze, olivat valtiollisesti melkoisen mahtavia ja vallitsivat vähäväkisempiä naapurikaupunkejaan. Näiden lisäksi oli runsaasti suurempia ja pienempiä ruhtinasvaltoja, joita häikäilemättömät pikkuruhtinaat hallitsivat. Sellaisista olivat mahtavimmat herttuallinen Milano ja Napolin kuningaskunta. Lisäksi oli keskellä Italiaa paavin maallinen valtio, Kirkkovalta, jonka päämiehet olivat Italian pahimpia myllertäjiä. Ankarat puolueriidat, ylimystön ja porvariston, ghibellinien ja guelfien väliset taistelut, järkyttivät kutakin pikkuvaltiota erikseen ja koko Italiaa yhteisesti. Samalla mahtavat naapurimaat Espanja, Ranska ja Saksa, joista varsinkin Espanja ja Ranska olivat kuninkaittensa johdolla muodostuneet lujiksi ja yhtenäisiksi yksinvalloiksi, marssittivat sotajoukkojaan Italiaan, taistellen Italian omien pikkuvaltioiden avulla ja kaikenlaisten perintö- y.m. vaatimusten varjolla keskenään sen yliherruudesta, ryöstellen ja havitellen maata. Ranskan kuninkaat vaativat perintöoikeuksien nojalla sekä Napolin kuningaskuntaa että Milanon herttuakuntaa, Espanjan kuningas samoin Napolin kuningaskuntaa, ja Saksan keisari lääniherruus- ja perintövaatimusten varjolla Milanoa sekä koko Italian yliherruutta. Paavit liittyivät milloin ulkomaisiin ruhtinaihin kotoisia valtioita vastaan, milloin taas muodostelivat liittoja toisten muukalaisten ja italialaisten valtioiden kesken toisten karkoittamiseksi, aina sen mukaan kuin heidän omille valtiollisille eduilleen kulloinkin näytti soveliaalta.
Salavehkeily, myrkky, tikari, petollisuus ja uskottomuus olivat siihen aikaan tavallisimpia keinoja vastustajain kukistamiseksi. Kaikenlaiset paheet ja rikokset riemuitsivat Italian ruhtinashoveissa, ja itse paavinistuin oli mitä törkeimpien paheiden tahraama. Kristuksen sijaisen virka oli tullut paaveille itsekkyyden, vallanhimon, rikosten ja nautintojen välikappaleeksi, ja paaviuden pyhyys oli sellaisten paavien kuin esim. Aleksanteri VI:n Borgian käsissä muuttunut kaiken pyhyyden irvikuvaksi. Tätä surkeutta suurensi vielä se seikka, että Italian valtioilla ei ollut omaa, kansallista sotaväkeä, vaan ne käyttivät sodissaan vieraita palkkajoukkoja, joiden kunnianhimoiset päälliköt, condottierit, olivat valmiit rahasta menemään puolelta toiselle ja itseään säästääkseen suorittivat useinkin vain näennäisiä taisteluja, ilman sanottavaa mieshukkaa. Moni palkkapäällikkö sekautui asianomaisen valtion puolueriitoihin ja keikautti itsensä sen ruhtinaaksi. Varsinkin kaupunkivaltiot saivat monta kertaa kokea palkkajoukkojensa ja niiden päällikköjen kehnoutta ja epäluotettavuutta.
Tämä valtiollisesti rikkinäinen, muukalaisten sortama ja häpeällisten töiden tahraama Italia oli kuitenkin samalla n.s. renesanssin eli uudennuksen Italia, jossa kirjallisuus, tieteet, taiteet ja elinkeinot kukoistivat korkealla ja suuret nerot loivat kuolematonta loistoa ja kunniaa Italian nimelle. Aika oli voimaihmisten ja voimailmiöiden aikaa niin valtiollisella kuin sivistykselliselläkin alalla. Ihmishenki oli vapautunut keskiajan ahtaasta kirkollisesta maailmankatsomuksesta. Kaikki elinvoimat kuohuivat täyteläisyyttään; olisi tarvittu vain kyvykäs ja tarmokas henkilö, joka olisi koonnut ne voimakkaasti ympärilleen koko maan ja kansan onneksi, vapauttanut Italian rikkinäisyydestä ja muukalaisten vallasta ja tehnyt sen suureksi ja valtiollisesti mahtavaksi, sitä nöyryyttävien naapurivaltain vertaiseksi, suuren muinaisuutensa arvoiseksi.
Machiavellin oma kotikaupunki Firenze tarjosi kiivaine ja pikkumaisine puolueriitoineen, tasavallan ja yksinvallan välisine taisteluineen, pienoiskuvan koko Italiasta. Oltuaan aikaisemmin vapaavaltainen kauppa- ja teollisuuskaupunki, jonka hallitus oli varsinaisen porvariston käsissä, se oli 1400-luvulla joutunut erään rikkaan kauppiassuvun, Medicien, johtovallan alaiseksi ja saavuttanut Lorenzo dei Medicin ("il Magnificon", loistavan) aikana korkeimman kukoistuksensa sekä valtiollisesti että sivistyselämän alalla. Lorenzon kuoltua 1492 oli kiihkoisa munkki ja maailmanparantaja Girolamo Savonarola muodostanut Firenzestä omituisen uskonnollisperäisen valtion, jonka kuninkaana oli Kristus. Tämä uskonnollinen huumaus, joka Savonarolan kiihkeiden katumus- ja parannussaarnojen johdosta oli äkkiä vallannut Firenzen porvarit ja saanut heidät polttamaan roviolla kaikki maailmallisen turhuuden merkit, talttui kuitenkin pian, ja Savonarola itse sai vuorostaan nousta polttoroviolle 1498. Kuitenkaan eivät Medicit päässeet valtaan, vaan Firenze pysyi vapaana, pikkuporvarillisena tasavaltana v:een 1512, jolloin Medici-suku jälleen sai johtovallan käsiinsä Firenzessä, kun tasavallan liittolainen ja suojelija, Ranska, oli saanut Italiassa tappion, taistellessaan paavi Julius II:n muodostamaa n.s. pyhää liittoa vastaan. Muukalaisten valloittajain taistellessa näinä vuosina keskenään Italian herruudesta oli Firenze, samoinkuin muutkin Italian pikkuvaltiot, ollut vähän väliä vaarassa joutua kiistapuolten väliseen puristukseen ja koettanut parhaansa mukaan, joskin usein huonolla menestyksellä, säilyttää puolueettomuuttaan ja riippumattomuuttaan. Siitä alituinen hapuilu ja luoviminen sinne tänne ja valtiollinen voimattomuus, johon myös tasavallan henkilöiltään kovin nopeasti vaihtuva ja monimutkainen hallituslaitos osaltaan oli syynä. Niinpä Firenzen täytyikin alistua Medicien armoille, varsinkin sitten kun tämä suku oli Leo X:n ja Clemens VIl:n kautta pitkäksi aikaa saanut haltuunsa paavinistuimen ja voi siten entistään mahtavammin esiintyä kotikaupunkinsa valtiollisena käskijänä.
Näissä kirjavissa ja monivaiheisissa oloissa eli ja toimi "Ruhtinaan" tekijä Niccolò di Bernardo dei Machiavelli l. Macchiavelli, kuten nimi myös kirjoitetaan. Hän kuului vanhaan, köyhtyneeseen aatelissukuun ja oli syntynyt Firenzessä 3. toukok. 1469; isä oli lakimies. Hänen nuoruutensa, josta yleensä tiedetään vähän, sattui siis Lorenzo il Magnificon loistoisaan aikaan, ja epäilemättä hän jo tällöin suuresti kiinnitti huomiotansa Medicien lahjakkaaseen, joskin samalla paheelliseen ja vallanhimoiseen sukuun. Sen sijaan näyttää Savonarolan vaikutus häneen, kylmän järjen mieheen, olleen mitätön, sillä "Ruhtinaassaankin" hän mainitsee tätä munkkia vain ohimennen, esimerkkinä epäonnistuneesta aseettomasta profeetasta. Machiavellin varsinainen valtiollinen toiminta alkaa vasta 1498, jolloin hänet, oltuaan jo neljä vuotta valtion palveluksessa, nimitettiin Firenzen tasavallan toisen kanslian johtavaksi valtiosihteeriksi. Tämä oli oikeastaan ulkonaisesti verrattain vaatimaton toimi, koska sen yläpuolella oli sangen monimutkainen hallintokoneisto kaikenlaisia suuria ja pieniä neuvoskuntia, kanslioita ja esimiehiä. Mutta virkatehtäviä tämä toimi asetti haltijalleen paljonkin, ja niinpä Machiavelli nyt voikin käyttää nuorempana hankkimiaan monipuolisia tietoja hyväkseen.
Häntä käytettiin ahkerasti varsinkin kaikenlaisiin valtiollisiin lähettiläs- ja asiamiestoimiin milloin Italian eri ruhtinaiden ja paavin hovissa, milloin Ranskassa tai Saksassa. Kaikkiaan hän lienee yli 20 kertaa ollut matkoilla tasavallan asioissa, m.m. kahdesti Saksan keisarin puheilla, neljä kertaa Ranskan hovissa, kahdesti Roomassa ja useita kertoja Firenzen naapurivaltioissa. Tosin hänen lähettilästoimensa valtiolliset saavutukset olivat niukat — syynä oli kai pääasiassa hänen valtuuksiensa ahtaus ja rahojen sekä henkilökohtaisen arvovallan puute — mutta matkoillaan hän tutustui läheisesti aikansa edustavimpiin ruhtinaihin ja valtiomiehiin, m.m. paavi Aleksanteri VI:n Borgian lahjakkaaseen, vallanhimoiseen ja rikolliseen poikaan, kuuluisaan Cesare Borgiaan, joka 1500-luvun taitteessa koetti isänsä avulla muodostaa itselleen Keski-Italiaan omaa valtiota ja aluksi näytti siinä hyvin onnistuvan, kunnes paavin kuolema tuhosi Cesarenkin aikeet.
Matkoiltaan Machiavelli lähetteli ahkerasti raportteja esimiehilleen ja kirjeitä ystävilleen, osottaen niissä suurta käytännöllistä älyä, tarkkaa huomiokykyä ja terävää ihmistuntemusta. Sekä kotikaupungin että koko Italian pikkumaiset, kurjat ja sotkuiset valtiolliset olot selvenivät hänelle kaikessa alennuksessaan, samalla kun hän näki, kuinka Italian ulkopuolelle, Espanjaan, Englantiin, Ranskaan ja Saksaan, oli muodostunut mahtavia, kansallisesti eheitä yksinvaltoja, joiden tarmokkaat hallitsijat kykenivät määräämään Italiankin kohtaloista. Epäilemättä Machiavelli juuri valtiollisen toimintansa aikana kokoili niitä havaintoja ja kokemuksia ja harkitsi niitä mietteitä, joita hän sitten "Ruhtinaassa" ja muissa teoksissaan toi julkisuuteen.