19. luku.
Halveksinnan ja vihan välttämisestä.
Käsiteltyäni täten ainoasti tärkeimpiä niistä ominaisuuksista, joista edellä on ollut puhe, tahdon nyt lyhyesti kosketella muitakin samalta yleiseltä näkökannalta, nimittäin että ruhtinaan tulee, kuten edellä osaksi jo on sanottu, välttää kaikkea sellaista, joka voi aiheuttaa häntä kohtaan vihaa tai halveksintaa. Ja joka kerta kun hän siinä onnistuu, hän samalla täyttää velvollisuutensa, eikä hänen tarvitse pelätä mitään vaaraa muunlaisen parjauksen taholta. Kuten jo edellä olen sanonut, joutuu hän vihan esineeksi ennen kaikkea silloin, kun hän on ryöstönhaluinen ja ahdistelee alamaistensa omaisuutta ja vaimoja, joista hänen siis tulee pysyä erillään. Kunhan vain jätetään rauhaan suuren yleisön omaisuus ja kunnia, niin se elää tyytyväisenä, ja taisteltava on vain muutamain harvain kunnianhimoa vastaan, jonka kyllä voi helposti pitää aisoissa monella tavalla.
Halveksituksi joutuu se, jota pidetään vaihtelevaisena, kevytmielisenä, naisellisena, arkana, horjuvana; tätä kaikkea tulee ruhtinaan varoa kuin karia ja sen sijaan pyrkiä osottamaan toimissaan suuruutta, rohkeutta, vakavuutta ja voimakkuutta. Kaikessa, mikä koskee hänen alamaistensa yksityisiä asioita, hänen tulee näyttää, että hänen tuomionsa ovat peruuttamattomia, ja säilyttää sellainen arvovalta, ettei kukaan edes yritäkään pettää häntä tai saada häntä horjumaan. Sitä ruhtinasta, josta on tällainen käsitys, pidetään suuressa arvossa, ja sitä vastaan, jota tarpeeksi kunnioitetaan, ei liioin kapinoida eikä helposti hyökätä, koska hyvin tiedetään, että hän on kelpo mies ja alamaistensa arvossa pitämä. Ruhtinaan tulee näet pelätä kahdenlaista vaaraa, toista alamaistensa taholta, toista ulkovaltain puolelta. Jälkimäisiä vastaan hän voi puolustaa itseään hyvien sotajoukkojen ja hyvien ystävien avulla; ja hyviä ystäviä on aina sillä, jolla on hyviä sotajoukkoja. Sisäiset olot pysyvät kyllä lujina niin kauan kuin ulkonaiset suhteet ovat varmat, jollei joku salaliitto ole niitä jo häirinnyt. Ja vaikkapa ulkoapäin uhkaisikin vaara, niin ruhtinas, jos hän on vain oikein hallinnut ja elänyt, kuten olen sanonut, ja jos hän ei menetä malttiansa, aina helposti torjuu jokaisen hyökkäyksen, kuten aikoinaan spartalainen Nabis, josta jo on ollut puhe.
Mutta alamaisten taholta saa ruhtinas ulkonaisenkin rauhan vallitessa pelätä salaista kapinaa. Sitä vastaan on paras keino välttää halveksintaa ja vihaa ja toimia niin, että kansa on häneen tyytyväinen. Tämän seikan vaarinottaminen on, kuten edellä olen lavealti selittänyt, hänelle sangen tärkeä. Yksi kaikkein tehokkaimpia keinoja, joka on ruhtinaan käytettävissä salaliittoja vastaan, onkin se, ettei hän ole kansansa vihan tai halveksinnan esineenä, sillä ne, jotka salaliittoutuvat, luulevat aina ruhtinaan kuolemalla tyydyttävänsä kansan. Mutta jos he arvelevat sillä loukkaavansa kansaa, niin he eivät uskalla ryhtyä sellaiseen puuhaan, koska vaikeudet salaliittolaisten puolella silloin ovat lukemattomat.
Kokemuksesta nähdään, että paljon on tehty salaliittoja, mutta harvat ovat onnistuneet; sillä se, joka tekee salaliiton, ei voi toimia yksin eikä voi saada tovereja muualta kuin tyytymättömiksi luulemiensa joukosta. Mutta niin pian kuin olet paljastanut aikeesi jollekin tyytymättömälle, olet samalla antanut hänelle keinon tyydyttää omat pyyteensä, koska hän voi aikeesi ilmiantamisesta toivoa itselleen kaikenlaisia etuja. Sillä nähdessään siltä taholta edessään varman hyödyn ja toiselta ainoasti epätietoisuutta ja vaaroja, täytyisi hänen olla joko todella vilpitön ystäväsi tai ruhtinaan mitä leppymättömin vihamies, pysyäkseen sinulle uskollisena. Lyhyesti sanoen: salaliittolaisen puolella on häntä lamauttamassa vain pelko, kateus ja rangaistuksen uhka, mutta ruhtinaan puolella on ruhtinuuden korkea arvo, lait, ystävien ja valtiovallan turva; ja ne suojelevat häntä siinä määrin, että, jos niihin vielä lisätään kansan suosio, on aivan mahdotonta löytää niin uhkarohkeaa, joka uskaltaisi salaliittoutua. Tavallisestihan salaliittolaisella on syytä pelkoon ennen tekonsa suorittamista, mutta tässä tapauksessa hänen täytyy pelätä vielä jälkeenpäinkin, sillä ilkityönsä tehtyään hän saa kansan vihollisekseen, löytämättä mistään turvapaikkaa.
Tästä seikasta voitaisiin luetella loputtomasti esimerkkejä, mutta tahdon tyytyä mainitsemaan vain yhden, joka kuuluu isiemme aikaan. Messer Annibale Bentivoglio,[50] Bolognan ruhtinas ja nykyisen messer Annibalen isoisä, sai surmansa häntä vastaan salaliittoutuneiden Canneschien kädestä, jättäen jälkeensä vain yhden lapsen, Giovannin, joka vielä oli kapalossa. Mutta heti murhan jälkeen nousi kansa ja surmasi kaikki Canneschit, mihin oli syynä se suuri kansansuosio, jota Bentivogliot siihen aikaan nauttivat Bolognassa. Ja se olikin niin yleinen, että bolognalaiset, kun Annibalen kuoltua ei ollut ketään, joka olisi kyennyt hallitsemaan valtiota, ja kun he kuulivat, että Firenzessä eli eräs Bentivoglio-perheen jälkeläinen, jota siihen saakka oli pidetty erään sepän poikana, saapuivat Firenzeen ja tarjosivat hänelle kaupunkinsa hallituksen, jota hän sitten hoitikin siihen saakka kun messer Giovanni itse kykeni hallitsemaan.
Niinpä pidänkin selvänä, että ruhtinaan ei tarvitse liioin välittää salaliitoista niin kauan kuin kansa on hänelle suosiollinen. Mutta jos kansa alkaa häntä vihata ja uhkailla, silloin on hänen pelättävä kaikkea ja kaikkia. Hyvin järjestetyt valtiot ja viisaat ruhtinaat ovatkin kaikella huolella varoneet, etteivät vain ylimykset joutuisi epätoivoon ja että kansa olisi tyytyväinen ja myötämielinen, sillä juuri tämä on ruhtinaan kaikkein tärkeimpiä tehtäviä.
Hyvin järjestetyistä ja hallituista nykyajan valtioista mainittakoon tässä Ranska, jossa on lukemattomia oivallisia laitoksia, jotka suojelevat kuninkaan vapautta ja turvallisuutta. Ensimäinen niistä on parlamentti ja sen arvovalta. Tämän kuningaskunnan järjestäjä, tuntien hyvin ylhäisten kunnianhimon ja heidän röyhkeytensä, katsoi tarpeelliseksi panna heille suitset suuhun, pitääkseen heidät aisoissa; ja toiselta puolen tuntien kansan vihan ylimyksiä vastaan, mikä johtui sen pelosta, hän halusi suojella näitä. Mutta hän ei tahtonut sälyttää tätä tehtävää yksistään kuninkaan hartioille, ja sentähden hän, välttääkseen sen vaaran, joka häntä uhkasi ylimysten taholta, jos hän suosi kansaa, ja kansan taholta, jos hän suosi ylimyksiä, asetti kolmannen mahdin, joka kuningasta vaivaamatta voisi pitää kurissa ylimykset ja huolehtia vähäväkisistä. Mikään järjestelmä ei olisikaan voinut olla parempi eikä järkevämpi eikä edullisempi kuninkaan ja valtion turvallisuudelle. Tästä voidaan siis tehdä se tärkeä johtopäätös, että ruhtinasten tulee jättää kaikki ikävät toimenpiteet muiden huoleksi ja pidättää itsellensä vain miellyttävät. Edelleen on mielipiteeni se, että ruhtinaan tulee pitää ylimyksiä arvossa, mutta samalla välttää kansan vihaa.
Kenties näyttää monesta siltä, että useain Rooman keisarien elämä ja kuolema, esimerkiksi otettuna, todistaa aivan päinvastaista kuin mitä olen väittänyt, koskapa heidän joukossaan on ollut joitakuita, jotka ovat aina eläneet jalosti ja osottaneet suuria hengenavuja, mutta kumminkin kadottaneet valtansa, tai ovat saaneet surmansa alamaistensa kädestä, jotka ovat salaliittoutuneet heitä vastaan. Haluten kajota näihin vastaväitteihin, tahdon käsitellä muutamien keisarien luonteita, osottaakseni, että heidän häviönsä syyt todellakin ovat yhtäpitävät edellä mainitsemieni kanssa. Samalla tahdon ottaa harkittavaksi sellaisia seikkoja, jotka ansaitsevat mainitun ajan historian lukijan huomiota. Katson riittäväksi mainita kaikki ne keisarit, jotka seurasivat toisiaan vallassa Marcus Filosofista Maximinukseen saakka.[51] Ne olivat Marcus, hänen poikansa Commodus, Pertinax, Julianus, Severus, hänen poikansa Antoninus Caracalla, Macrinus, Heliogabalus, Aleksanteri ja Maximinus.