En tahdo ollenkaan puhua Heliogabaluksestä yhtä vähän kuin Macrinuksesta tai Julianuksesta, koska he, ollen julkisen ylenkatseen esineinä, pian kukistuivat; sen sijaan tahdon johtopäätöksenä edellisestä sanoa, että meidän aikamme hallitseville ruhtinaille on vähemmän vaikeaa tyydyttää ylimääräisesti sotamiehiään. Joskin heidän täytyy ottaa nämä huomioon, on se kuitenkin helposti tehty, sillä yhdelläkään näistä ruhtinaista ei ole koossa sotajoukkoa, joka olisi siinä määrin kasvanut kiinni maakuntien hoitoon ja hallintoon kuin Rooman valtakunnan sotajoukot. Ja joskin silloin oli tarpeellista tyydyttää enemmän sotamiehiä kuin kansaa, johtui se siitä, että sotamiehet olivat mahtavampia kuin kansa. Nykyään on tarpeellisempaa kaikille ruhtinaille (paitsi Turkin ja Egyptin sulttaaneille) tyydyttää enemmän kansaa kuin sotamiehiä, koska kansa on armeijaa mahtavampi.

Minä jätän laskusta Turkin sulttaanin, jolla aina on käytettävänään noin 12,000 jalka- ja 15,000 ratsumiestä, joihin hänen valtansa turvallisuus ja lujuus perustuu; niinpä täytyykin hänen, vähääkään välittämättä kansasta, pysyttäytyä sotaväkensä suosiossa. Samoin on Egyptin sulttaanin laita, joka on täydellisesti sotamiestensä käsissä, minkä vuoksi myös hänen, kansasta välittämättä, täytyy pysyttää sotilaat ystävinään.[54] Mutta tulee ottaa huomioon, että mainitun sulttaanin valtio eroaa kaikista muista ruhtinaskunnista, sillä se on samanlainen kuin kristillinen paavinvalta, jota ei voi kutsua perinnölliseksi ruhtinaskunnaksi eikä vastaperustetuksikaan. Kuolleen ruhtinaan pojat eivät näet peri hänen valtaansa, vaan se, jonka tähän arvoon valitsevat ne, joilla on siihen valtuus. Ja koska tämä on ikivanha tapa, ei sitä voida kutsua uudeksi ruhtinasvallaksi, sillä siinä ei ole ollenkaan niitä vaikeuksia, joita tavataan uusissa. Jos kohta ruhtinas onkin uusi, on tuon valtion rakenne vanha ja järjestetty ottamaan häntä vastaan ikäänkuin hän olisi heidän perinnöllinen valtiaansa.

Mutta siirtyäkseni aineeseemme, väitän että kuka hyvänsä, joka harkitsee ylläolevaa esitystä, huomaa, kuinka joko viha tai ylenkatse ovat olleet syynä edellä mainittujen Rooman keisarien perikatoon. Samalla hän käsittää syyn siihen, miksi, osan heistä menetellessä yhdellä tavalla, osan taas aivan päinvastaisella, kummastakin ryhmästä vain yksi sai onnellisen, muut onnettoman lopun. Pertinaxille ja Aleksanterille, jotka olivat nousukas-ruhtinaita, oli hyödytöntä ja vahingollistakin pyrkiä jäljittelemään Marcusta, joka oli perinnöllinen keisari; samoin oli Caracallalle, Commodukselle ja Maximinukselle pelkäksi turmioksi koettaa jäljitellä Severusta, koska heillä ei ollut sellaista kykyä, joka olisi riittänyt hänen jälkiensä seuraamiseen. Niinpä siis vastakohonnut ruhtinas ei voikaan jäljitellä Marcuksen tekoja, eikä hänelle myös ole tarpeellista seurata Severuksen esimerkkiä; mutta hänen tulee Severuksesta ottaa opiksi ne puolet, jotka ovat tarpeelliset hänen valtansa perustamiseen, ja Marcuksesta taas ne, jotka ovat soveliaat ja kunniakkaat säilyttämään sellaisen valtion, joka jo on vakavalla pohjalla.

20. luku.

Missä määrin linnoitukset ja monet muut toimenpiteet, joihin ruhtinaat usein ryhtyvät, ovat hyödyksi tai vahingoksi.

Turvatakseen valtansa ovat jotkut ruhtinaat riisuneet alamaisensa aseista; toiset ovat suosineet puolueriitoja heille kuuluvissa kaupungeissa; muutamat ovat tahallaan pitäneet yllä vihaa itseään vastaan; toiset ovat koettaneet voittaa puolelleen niitä, jotka heistä heidän hallituksensa alussa näyttivät epäiltäviltä; muutamat ovat rakentaneet linnoituksia, toiset taas ovat ne repineet ja hävittäneet. Joskaan näistä kaikista seikoista ei voidakaan lausua mitään yleispätevää arviointia, paitsi tutkimalla yksityiskohtaisesti itsekutakin sellaista valtiota, josta moinen ratkaisu olisi tehtävä, tahdon kumminkin puhua asiasta niin laajalti kuin aine sinänsä sen sallii.

Ei ole koskaan tapahtunut, että uusi ruhtinas olisi riisunut alamaisiltaan aseet; pikemminkin hän on ne aina asestanut, jos ne ovat olleet aseettomia. Sillä jos sinä asestat heidät, niin nuo aseet tulevat olemaan sinun, ja ne, joita olet epäillyt, tulevat ystäviksesi, ja ne, jotka ovat olleet uskollisia, pysyvät sellaisina, ja alamaisistasi tulee puoluelaisiasi. Ja koska ei voida asestaa kaikkia alamaisia, niin olemalla suosiollinen niille, jotka asestat, sinä voit muiden suhteen toimia turvallisemmin; tämä eroavaisuus menettelyssä, jonka he puolestaan ymmärtävät, kiinnittää heidät sinuun, samalla kun toiset antavat sen sinulle anteeksi, koska ymmärtävät olevan välttämätöntä, että niitä on myös enemmän palkittava, joilla on tarjona suurempi vaara ja enemmän velvollisuuksia. Mutta jos sinä riisut heiltä aseet, niin alat loukata heitä ja osotat epäileväsi heitä joko pelkuruudesta tai uskottomuudesta; ja kumpikin mielipide synnyttää vihaa sinua vastaan. Ja koska et voi olla aseettomana, täytyy sinun kääntyä palkkaväen puoleen, josta jo edellä olemme lausuneet, millaista se on. Ja vaikkapa se olisikin hyvää, ei se kuitenkaan riittäisi puolustamaan sinua mahtavilta vihollisilta ja epäiltäviltä alamaisilta.

Senpätähden, kuten olen sanonut, uusi ruhtinas on uudessa ruhtinaskunnassaan aina järjestänyt sotaväkeä. Siitä tarjoo historia runsaasti esimerkkejä. Mutta kun ruhtinas hankkii uuden valtion, jonka hän jäsenenä liittää jo ennestään omistamaansa, silloin on tarpeellista riisua tuon uuden alueen väestöltä aseet, paitsi niiltä, jotka valloituksen aikana ovat liittyneet puolellesi. Myöskin näitä tulee sinun aikaa ja tilaisuutta myöten koettaa heikontaa ja veltostuttaa ja järjestää niin, että uuden valtiosi kaikki aseelliset ovat sinun omia entisiä sotilaitasi, jotka vanhassa valtiossasi elivät lähelläsi.

Esi-isämme, varsinkin ne, joita pidettiin viisaina, pitivät tapanaan sanoa, että oli tarpeellista vallita Pistoiaa puolueriitojen ja Pisaa linnoitusten avulla. Niinpä he pitivätkin vireillä puolueriitoja muutamissa alueissaan, voidakseen siten helpommin pitää ne hallussaan. Aikana, jolloin Italia oli ikäänkuin tasapainossa, se voikin olla hyvä keino, mutta nykyään en luule sen enää kelpaavan ohjeeksi, koska en usko että tahalliset riitaisuudet koskaan tuottavat mitään hyvää. Päinvastoin on varmaa, että puolueihin jakautuneet kaupungit, vihollisen niitä ahdistaessa, heti kukistuvat, koska heikompi puolue aina liittyy ulkonaiseen viholliseen eikä toinen yksin kykene vastarintaan.

Luullakseni juuri yllämainituista syistä venezialaiset pitivät voimassa guelfien ja ghibellinien puolueita alamaiskaupungeissaan; ja vaikkapa eivät koskaan sallineetkaan asiain kehittyä verenvuodatukseen saakka, he kuitenkin kannattivat noita heidän riitojaan, jotta asukkaat, moisten riitaisuuksien pidättäminä, eivät voisi nousta heitä vastaan kapinaan. Mikä, kuten on nähty, ei sittemmin kääntynyt heille hyödyksi, sillä Vailan tappion jälkeen toinen mainituista puolueista[55] rohkaisi äkkiä mielensä ja kukisti koko heidän herruutensa. Sellainen menettely on todistuksena ruhtinaan heikkoudesta, sillä lujassa valtiossa ei koskaan suvaita moisia puolueriitoja, jotka ainoasti rauhan aikana voivat olla hyödyksi, koska niiden avulla voidaan helpommin pitää alamaisia aisoissa, mutta sodan sattuessa sellainen keino osottautuu petolliseksi.