Epäilemättä edistää se ruhtinasten suuruutta, kun he voittavat vaikeudet ja esteet, joita heille tehdään. Senpätähden kohtalo, varsinkin kun tahtoo tehdä suureksi uuden ruhtinaan, jonka on tarpeellisempi hankkia mainetta kuin perinnöllisen, nostattaakin hänelle vihollisia ja panee vireille yrityksiä häntä vastaan, jotta hänellä olisi tilaisuus voittaa ne ja siten tätä vihollistensa asettamaa porrasta myöten kohota korkeammalle. Niinpä monet arvelevatkin, että viisaan ruhtinaan, milloin hänellä vain on siihen tilaisuutta, tulee viekkaasti nostattaa vastaansa joitakin vihollisia, jotta niiden voittaminen tuottaisi hänelle lisää suuruutta.

Ruhtinaat, varsinkin vastakohonneet, ovat kokeneet enemmän uskollisuutta ja enemmän hyötyä niiden puolelta, jotka heidän hallituksensa alussa näyttivät heistä epäilyttäviltä, kuin niiden, jotka alussa olivat luotettavia. Pandolio Petrucci, Sienan ruhtinas, hallitsi valtiotaan enemmän niiden avulla, jotka hänestä olivat epäilyttäviä, kuin muiden. Mutta tästä seikasta ei voida puhua yleisesti, koska se vaihtelee asianhaarain mukaan; sanon ainoasti, että jos ne ihmiset, jotka ruhtinuuden alkaessa olivat vihamielisiä, luonnostaan tarvitsevat tukea pysyäkseen pystyssä, niin ruhtinas aina voi erittäin helposti käyttää heitä hyväkseen, ja heidän sitä enemmän on pakko palvella häntä uskollisesti, kun näkevät itselleen tarpeelliseksi teoillaan haihduttaa sen epäedullisen mielipiteen, joka hänellä oli heistä.

Niinpä ruhtinaalla onkin heistä aina enemmän hyötyä kuin niistä, jotka palvelevat häntä liiankin luotettavasti ja siten laiminlyövät hänen asiansa. Ja koska aine niin vaatii, en tahdo jättää muistuttamatta ruhtinaalle, joka on valloittanut uuden valtion sen asukasten salaisella myötävaikutuksella, että hän tarkoin harkitsee, mikä syy oli saanut ne, jotka ovat olleet hänelle avuliaat, niin tekemään. Jollei se ole ollut luonnollinen kiintymys häneen, vaan ainoasti tyytymättömyys valtion entiseen hallitukseen, silloin hän vain suurella vaivalla ja vaikeudella voi pysyttää heidät ystävinään, koska hänen on mahdotonta olla heille mieliksi. Punnitsemalla tarkoin niiden esimerkkien nojalla, joita voidaan saada vanhan ja nykyajan ilmiöistä, tätä kysymystä, nähdään, että ruhtinaan on paljoa helpompaa voittaa ystävikseen ne henkilöt, jotka olivat tyytyväisiä entiseen olotilaan ja sentähden olivat hänen vihollisiaan, kuin ne, jotka, ollen siihen tyytymättömiä, liittyivät hänen ystävikseen ja auttoivat häntä valloituksessa.

Ruhtinasten tapana on ollut, voidakseen paremmin turvata valtionsa, rakentaa linnoituksia, ikäänkuin ohjiksi ja suitsiksi niille, jotka ehkä yrittäisivät nousta heitä vastaan, ja pakopaikakseen ensi hyökkäyksen aikana. Minä kiitän tätä tapaa, koska se on jo vanhastaan ollut käytännössä. Siitä huolimatta messer Niccolò Vitellin on meidän päivinä nähty hävittävän kaksi linnoitusta Città di Castellossa, voidakseen säilyttää mainitun paikan. Samoin Urbinon herttua Guidobaldo, palattuaan valtioonsa, josta Cesare Borgia oli hänet karkoittanut, hävitytti perinpohjin kaikki tuon maakunnan linnoitukset ja arveli ilman niitä voivansa helpommin säilyttää sen hallussaan. Samaten menettelivät Bentivogliot palattuaan Bolognaan. Niinpä siis linnoitukset, riippuen asianhaaroista, joko ovat hyödyllisiä tai eivät, ja jos ne toiselta puolen ovat sinulle hyödyksi, niin ne toiselta puolen vahingoittavatkin sinua.

Tämän seikan voisi lausua näin: Sen ruhtinaan, joka enemmän pelkää omaa kansaansa kuin muukalaisia, tulee rakentaa linnoituksia; mutta sen, joka enemmän pelkää muukalaisia kuin omaa kansaansa, tulee jättää se tekemättä. Sforzan suvulle on Milanon linnoitus, jonka Francesco Sforza rakennutti, ollut ja tulee olemaan suuremmaksi turmioksi kuin mikään muu häiriö mainitussa valtiossa. Paras linnoitus on näet omien alamaisten rakkaus; sillä vaikka sinulla olisikin linnoituksia, mutta kansasi sinua vihaisi, ne eivät sinua pelastaisi, koska ei milloinkaan ole puutetta muukalaisista, jotka rientävät auttamaan alamaisiasi, niin pian kuin nämä ovat tarttuneet aseihin.

Meidän aikana ei ole nähty niiden olleen hyödyksi millekään ruhtinaalle paitsi ehkä Forlin kreivittärelle, joka puolisonsa, kreivi Girolamon, tultua murhatuksi voi vetäytyä linnoitukseensa kansan hyökkäystä pakoon ja odottaa siellä apua Milanosta sekä siten voittaa valtansa takaisin. Asiaintila oli silloin näet sellainen, että muukalaiset eivät voineet tulla hänen alamaisilleen avuksi. Mutta myöhemmin, kun Cesare Borgia kävi hänen kimppuunsa ja vihamielinen kansa liittyi vieraaseen, linnoitus merkitsi hänelle enää vähän. Siksipä olisikin sekä silloin että ennemmin ollut hänelle turvallisempaa karttaa kansansa vihaa kuin rakennuttaa linnoituksia.[56] Ottaen siis huomioon nämä eri seikat minä kiitän sekä sitä, joka rakentaa linnoituksia, että sitä, joka ei tee niin, ja moitin sitä, joka linnoituksiinsa luottaen vähät välittää kansansa vihasta.

21. luku.

Miten tulee ruhtinaan käyttäytyä saavuttaakseen kunnioitusta.

Mikään ei siinä määrin tuota ruhtinaalle kunnioitusta kuin suuret yritykset ja harvinaiset, esikuvalliset teot. Siitä on meidän aikanamme esimerkkinä Aragonian kuningas Ferdinand, nykyinen Espanjan kuningas. Häntä voidaan miltei kutsua nousukas-ruhtinaaksi, koska hän on vähäpätöisestä kuninkaasta maineen ja kunnian tietä kohonnut kristikunnan ensimäiseksi kuninkaaksi. Ja jos tarkastelette hänen toimiaan, huomaatte ne kaikki erittäin suuriksi, jopa muutamat vallan erinomaisiksi.

Hallituksensa alussa hän kävi Granadan kimppuun, ja tällä yrityksellä hän laski perustuksen mahtavuudelleen. Alussa hän kävi sotaa verkalleen, koska hänen ei tarvinnut pelätä mitään vastuksia; hän näet kiinnitti siihen Kastilian paroonien mielet, jotka sodan vuoksi eivät joutaneet ajattelemaan kotoisia mullistuksia; ja siten hänen arvonsa ja valtansa kohosi heidän ylitseen, ilman että he sitä huomasivatkaan. Hän voi Kirkon[57] ja kansan varoilla elättää sotajoukkojaan ja laski tässä pitkässä sodassa perustuksen sotalaitokselleen, josta hänelle myöhemmin on ollut paljon kunniaa. Sitäpaitsi hän, voidakseen ryhtyä suurempiin yrityksiin, käytti aina uskontoa tekosyynä ja harjoitti eräänlaista hurskasta julmuutta, ajaessaan voitetut maurit pois valtakunnastaan. Ihmeteltävämpää[58] ja harvinaisempaa esimerkkiä siitä kuin tämä ei saata tavata. Saman tekosyyn varjossa hän hyökkäsi Afrikkaan, teki sotaretken Italiaan ja nyt viimeksi kävi Ranskan kimppuun; ja niin hän on aina puuhannut suuria asioita sekä siten pannut alamaistensa mielet ihmettelystä jännittyneinä odottamaan hänen yritystensä tuloksia. Ja nämä hänen tekonsa ovat sillä tavoin johtuneet toisistaan, että ihmisille ei ole koskaan jäänyt aikaa hengähtää ja toimia häntä vastaan. Lisäksi on ruhtinaalle sangen edullista toimia harvinaisella tavalla maansa sisäisessä hallinnossa, siihen suuntaan kuin kerrotaan messer Bernardo da Milanosta,[59] nimittäin että tilaisuuden tarjoutuessa, milloin joku on porvarillisessa elämässä suorittanut joitakin tavattomia tekoja, olkootpa sitten hyviä tai huonoja, löytää sellaisen keinon palkita tai rangaista häntä, että siitä paljon puhutaan. Ennen muuta tulee ruhtinaan aina koettaa saada kaikille toimenpiteilleen suuruuden ja oivallisuuden leima.