2. luku.
Perinnöllisistä ruhtinaskunnista.
En tahdo tässä enää kajota tasavaltoihin, koska toisaalla[2] olen jo käsitellyt niitä laveasti. Käännyn siis nyt vain ruhtinaskuntiin ja aion edellä mainitussa järjestyksessä selvittää, miten sellaisia voidaan hankkia ja säilyttää. Sanon siis että on paljoa helpompi pysyttää hallussaan perintövaltioita ja ruhtinaansa sukuun tottuneita kuin vastahankittuja; siihen näet riittää vain se ettei ryhdy muuttamaan edeltäjäinsä järjestelmää ja muutoin toimii olosuhteiden mukaan.
Niinpä sellainen ruhtinas, jos hän on kohtalaisen kykenevä, aina pysyykin valtiossaan pystyssä, jollei jokin aivan tavaton ja ylivoimainen mahti sitä riistä häneltä; ja sen menetettyäänkin hän voi voittaa sen takaisin, jos valloittajaa kohtaa jokin vastoinkäyminen. Siitä on meillä Italiassa esimerkkinä Ferraran herttua,[3] joka ei olisi voinut kestää venezialaisten hyökkäystä v. 1484 eikä paavi Julius II:n v. 1510, jollei hänen ruhtinuutensa olisi ollut jo niin vanhaa juurta. Koska synnynnäisellä ruhtinaalla on vähemmän aihetta ja vähemmän pakkoa tehdä vääryyttä, niin siitä johtuu, että häntä enemmän rakastetaan; ja jollei hän aivan tavattomilla vioilla ole vihastuttanut alamaisiaan, niin on luonnollista, että he ovat hänelle suopeita. Missä ruhtinuus on jo päässyt lujasti juurtumaan, siellä katoaa helposti uudistusten aihe ja muisto, kun taas muutos aina aiheuttaa muitakin mullistuksia.
3. luku.
Sekamuotoisista ruhtinaskunnista.
Mutta uusi ruhtinaskunta sen sijaan tuottaa vaikeuksia. Ensiksikin, jollei se ole aivan uusi, vaan ainoasta uusi jäsen, niin että valtiota kokonaisuudessaan voidaan pitää sekamuotoisena, aiheuttaa selkkauksia etusijassa se luonnollinen vaikeus, joka on yhteistä kaikille uusille ruhtinaskunnille. Ihmiset näet mielellään vaihtavat valtiasta, toivoen siten parempia oloja; ja tämä toivo saattaa heidät tarttumaan aseihin hallitsijaansa vastaan; mutta siinä he pettyvät, sillä kohtapa he kokemuksesta huomaavat asiaintilan vain pahentuneen. Siihen taas on syynä toinen yleinen ja luonnollinen välttämättömyys, joka pakoittaa uuden ruhtinaan loukkaamaan uusia alamaisiansa joko sotaväellään tai lukemattomilla muilla valloituksen aiheuttamilla pakkotoimilla. Täten sinä saat vihollisiksesi kaikki ne, joita olet loukannut maata valloittaessasi, etkä pysty säilyttämään niidenkään ystävyyttä, jotka sinua siinä auttoivat, koska et kykene tyydyttämään heidän kaikkia toiveitaan, etkä myöskään, ollen heille kiitollisuuden velassa, rohkene käyttää heitä kohtaan voimakeinoja. Mahtavinkin valloittaja näet tarvitsee maan asukasten kannatusta saadakseen sen haltuunsa.
Siinä syy, miksi Ranskan kuningas Ludvik XII[4] valtasi niin äkkiä Milanon ja sen yhtä äkkiä menetti. Ja ensi kerralla riitti hänen karkoittamiseensa pelkästään Lodovico Sforzan omat voimat, koska ne, jotka olivat avanneet portit valloittajalle, huomasivat pettyneensä toiveissaan ja odotuksissaan eivätkä voineet sietää uuden ruhtinaan mielivaltaa. — On kyllä totta, että toisen kerran kapinan jälkeen valloitettu maa ei enää ole yhtä helposti menetettävissä, koska ruhtinas, käyttäen kapinaa hyväkseen, nyt vähemmän arkailee turvatessaan valtaansa rankaisemalla rikollisia, paljastamalla epäiltyjä ja linnoittamalla heikkoja paikkoja. Ja joskin ensi kerralla riitti Milanon Ranskalta riistämiseen pelkkä herttua Lodovicon rajaseuduilla nostama meteli, niin toisella kertaa täytyi koko maailman Milanon vapauttamiseksi liittoutua ranskalaisia vastaan, jotta heidän armeijansa saataisiin ajetuksi pois Italiasta. Syyt siihen olen jo edellä osottanut. Kuitenkin menetti Ranska Milanon molemmilla kerroilla.
Olen jo maininnut ensimäisen menetyksen yleiset syyt; on siis nyt tarkasteltava toisenkin syitä ja osotettava ne keinot, jotka olivat Ranskan kuninkaan käytettävissä tai joita samanlaisessa asemassa olevan ruhtinaan tulisi käyttää, säilyttääkseen paremmin valtauksensa.
Sanon siis, että valloittajan entiseen valtioon valloituksen avulla liitetyt alueet joko ovat osia samasta maasta ja samaa kieltä puhuvia tai eivät. Edellisessä tapauksessa on sangen helppoa pitää ne hallussaan, varsinkin jos ne eivät ole olleet vapaavaltoja: voidakseen turvallisesti omistaa ne tarvitsee vain tuhota entisen ruhtinaan suku; kun näet asukkaat muutoin saavat säilyttää vanhat olonsa eikä mitään tapojen eroa ole olemassa, niin nuo eri ihmisryhmät elävät rauhallisesti yhdessä. Se on kyllä nähty Bourgognessa, Bretagnessa, Gascognessa ja Normandiassa, jotka jo kauan ovat olleet Ranskaan yhdistettyinä. Vaikkapa kielessä onkin hieman eroa, ovat tavat kuitenkin samanlaiset, ja niinpä he voivatkin helposti suvaita toisiaan. Sen, joka tekee moisia valtauksia ja tahtoo ne säilyttää, on otettava huomioonsa kaksi näkökohtaa: ensiksikin on entinen ruhtinassuku täydelleen tuhottava; toiseksi ei saa muuttaa heidän lakejaan eikä lisätä heidän verojaan. Sillä tavoin sekä valloitettu että peritty valtio varsin lyhyessä ajassa sulavat yhdeksi kokonaisuudeksi.