Mutta jos valloitetaan alueita sellaisesta maasta, jonka kieli, tavat ja lait ovat erilaiset, niin silloin koituu vaikeuksia, ja silloin tarvitaan paljon onnea ja suuri tarmo niiden säilyttämiseen. Parhaita ja tehokkaimpia keinoja olisi se että valloittaja asettuisi sinne asumaan. Siten hänen valtansa tulisi varmemmaksi ja kestävämmäksi. Niin ovat turkkilaiset tehneet Kreikan keisarikunnassa, jota he eivät muista käyttämistään keinoista huolimatta olisi koskaan voineet pysyttää hallussaan, joll'eivät olisi asettuneet sinne asumaan. Kun näet valloittaja itse on läsnä, huomaa hän helposti kapinan oireet ja voi ne heti tukahuttaa; muualla asuvana hän huomaa ne vasta silloin, kun ne jo ovat niin suuressa vauhdissa, ettei niitä enää voida torjua. Muutenkaan eivät virkamiehesi pääse nylkemään sellaista maata, ja alamaisesi ovat tyytyväisiä, voidessaan kääntyä suoraan ruhtinaan puoleen; niinpä heillä onkin kylliksi syytä rakastaa häntä, jos he ovat hyviä, mutta pelätä, jos ovat pahoja. Muukalaisia, jotka ehkä mielisivät hätyyttää sellaista valtiota, pidättää siitä pelko: ja siten ruhtinas, joka itse asuu maassa, voi menettää sen vain perin harvinaisessa tapauksessa.
Toinen parempi keino on lähettää siirtokuntia yhteen tai kahteen paikkaan, jotka ovat ikäänkuin asianomaisen valtion avaimia; on näet tarpeen joko tehdä niin tai pitää siellä riittävästi ratsu- ja jalkaväkeä. Siirtokuntiin ei ruhtinaan pidä tuhlata paljoa: vähin kustannuksin tai ilmankin hän voi ne perustaa ja pitää yllä; hän loukkaa ainoasti sitä pientä osaa uuden valtionsa väestöstä, jolta hänen täytyy riistää koti ja kontu, antaakseen ne uusille asukkaille. Muutoinkaan eivät nuo siten kärsimään joutuneet, ollen köyhiä ja hajallaan, voi häntä koskaan vahingoittaa; kaikki muut, joita ei ollenkaan ole loukattu, pysyvät helposti levollisina, peläten muutoin hekin, jos rikkovat, joutuvansa samanlaisen riiston ja kohtelun alaisiksi. Toistan siis, että moiset siirtokunnat, jotka eivät maksa mitään, ovat sangen uskollisia ja loukkaavat vähemmän; eivätkä loukatut, ollen köyhiä ja hajallaan asuvia, voi vahingoittaa, kuten jo olen sanonut. On näet huomattava, että ihmisiä on joko kohdeltava hyvin tai tuhottava heidät, sillä he kostavat pienemmät loukkaukset, mutta suuremmille he eivät mahda mitään. Jos siis tahtoo loukata jotakin ihmistä, on se tehtävä niin, ettei ole pelkoa kostosta.
Jos taas siirtokuntien sijasta siellä pidetään sotaväkeä, ovat menot paljoa suuremmat, ja varusväen ylläpito nielee uuden valtion kaikki tulot. Siten valloitus kääntyy sen häviöksi ja loukkaa paljoa enemmän, sillä se vahingoittaa koko valtiota; sotaväen majoitus ja siirtely näet rasittaa kaikkia ja tekee heidät vihamielisiksi ruhtinaalle. Ja juuri nämä viholliset, jotka jäävät sorrettuina koteihinsa, voivat häntä vahingoittaa. Näin ollen on siis varusväki yhtä hyödytön kuin siirtokunta on hyödyllinen.
Lisäksi tulee ruhtinaan, joka valtaa moisen vierasperäisen alueen, asettua sen heikompien naapurien pääksi ja suojelijaksi, samalla kun hän koettaa heikontaa mahtavimpia niistä. Ennen kaikkea on hänen varottava, ettei vaan joku yhtä mahtava muukalainen kuin hän itse pääsisi tunkeutumaan maahan. On näet aivan yleistä, että tyytymättömät ainekset joko liiallisesta kunnianhimosta tai pelosta kutsuvat sellaisia maahan. Niinhän esim. roomalaiset aikoinaan aitolialaisten kutsusta tulivat Kreikkaan; ja kaikkialle muuallekin, minne he vaan tunkeutuivat, he saapuivat maan asukasten kutsumina. Seikka on näet aina semmoinen, että niin pian kuin mahtava muukalainen tunkeutuu johonkin maahan, sen kaikki alusvaltiot liittyvät häneen vihasta entistä yliherraansa kohtaan. Niinpä valloittaja helposti voittaakin puolelleen nuo pikkuvaltiot, sillä ne kaikki heti vapaaehtoisesti yhtyvät hänen uuteen valtioonsa. Hänen on vain varottava, etteivät ne pääse liian mahtaviksi ja vaikutusvaltaisiksi, ja helposti hän voikin sotaväellään ja niiden omalla avulla masentaa niistä mahtavimmat, jäädäkseen sitten yksin asianomaisen maan valtiaaksi. Se, joka ei ymmärrä näin menetellä, kadottaa pian valloituksensa ja on alituisessa ahdingossa ja pulassa senkin ajan, minkä se on hänen hallussaan.
Roomalaiset noudattivat valloittamissaan maissa visusti näitä sääntöjä. He lähettivät niihin siirtokuntia, he suhtautuivat suopeasti heikompiin valtioihin, lisäämättä sentään niiden mahtia; he masensivat voimakkaimmat eivätkä koskaan sallineet vierasten mahtajain saada siellä vaikutusvaltaa. Minun tarvitsee mainita esimerkkinä vain Kreikka. He suojelivat akhaialaisia ja aitolialaisia, nöyryyttivät Makedonian kuningaskuntaa ja karkoittivat Antiokhoksen[5] Kreikasta. Eivätkä akhaialaiset ja aitolialaiset koskaan, ansioistaan huolimatta, saaneet heiltä lupaa laajentaa valtaansa, eikä Philippos[6] kaikilla vakuutteluillaankaan saanut heitä, ilman hänen masentamistaan, rupeamaan hänen ystävikseen, eikä Antiokhos kaikella mahdillaan voinut saada heidän suostumustaan jonkun Kreikanmaan valtion anastamiseen. Roomalaiset näet menettelivät tällöin kuten viisaiden ruhtinaiden tulee aina tehdä, joiden on pidettävä silmällä ei ainoasti hetkellisiä vaaroja vaan myös vastaisia, ja niitä kaikella huolella torjuttava.
On näet helppoa torjua se vaara, jonka on jo kaukaa huomannut, mutta jos odottaa sen lähestymistä, on lääkitys myöhäistä, koska tauti silloin on parantumaton. Lääkäritkin sanovat että keuhkotauti on helppo parantaa, mutta vaikea tuntea alussa, mutta sittemmin ajan oloon kyllä helppo tuntea, mutta vaikea parantaa, koska sitä ei jo alussa ole tunnettu eikä hoidettu. Samoin on valtion laita. Jos jo ennakolta tuntee uhkaavan vaaran — minkä tosin vain viisas huomaa — voi sen heti torjua. Mutta jos se huomaamatta pääsee kasvamaan niin suureksi että kaikki sen näkevät, silloin ei enää ole apua mistään. Sentähden roomalaiset, huomatessaan jo ennakolta vaikeudet, torjuivat ne heti eivätkä koskaan, muka siten sotaa välttääkseen, sallineet niiden nousta uhkaaviksi, koska tiesivät ettei siten voida sotaa välttää, vaan se ainoasti lykkäytyy vastustajan hyödyksi. Niinpä he kävivätkin Kreikassa sotaa Philipposta ja Antiokhosta vastaan, jotta heidän ei tarvitsisi taistella heitä vastaan Italiassa. He olisivat kyllä voineet välttää molemmat sodat, mutta he eivät sitä tahtoneet, eivätkä he koskaan hyväksyneet tuota meidän aikamme viisasten alituista mieliväitettä: aikaa voittamalla kaikki voitetaan. Päinvastoin he luottivat vain omaan kuntoonsa ja älyynsä; sillä aika ajaa edellään vähän kaikkea ja voi tuoda mukanaan niin hyvää kuin pahaa, niin pahaa kuin hyvää.
Kääntykäämme nyt Ranskaan ja tarkastelkaamme, missä määrin se on noudattanut edellä mainittuja ohjeita. Tahdon puhua Ludvik XII:sta enkä Kaarle VIII:sta,[7] koska edellinen on kauemmin vallinnut Italiassa ja siten hänen menettelytapansa on helpommin nähtävissä. Ja te huomaatte silloin, että hän menetteli aivan päinvastoin kuin hänen olisi pitänyt menetellä, pysyttääkseen moisen vierasperäisen maan hallussaan. Ludvik saapui Italiaan venezialaisten vallanhimon kutsumana, jotka hänen avullaan tahtoivat saada puolet Lombardiasta haltuunsa. En suinkaan halua moittia tätä kuninkaan menettelyä, sillä kun hän kerran pyrki saamaan jalansijaa Italiassa, missä hänellä ei ollut ollenkaan ystäviä, oli hänen pakko siellä sellaisia hankkia mikäli voi, varsinkin kun Kaarle kuninkaan menettely oli siellä sulkenut häneltä kaikki portit. Ja hänen puuhansa olisikin vähällä onnistunut, jollei hän olisi tehnyt muunlaisia virheitä. Vallattuaan Lombardian hän pian palautti sen arvovallan, jonka Kaarle kuningas oli siellä kadottanut. Genova nöyrtyi, firenzeläiset muuttuivat hänen ystävikseen. Mantuan markiisi, Ferraran herttua, Bentivogliot, Forlin valtiatar, Faenzan, Pesaron, Riminin, Camerinon ja Piombinon herrat, Luccan, Pisan ja Sienan kaupungit, sanalla sanoen kaikki etsivät kilvan hänen ystävyyttänsä. Ja nytpä saivat venezialaiset nähdä, miten harkitsemattomasti he olivat menetelleet, auttaessaan Ludvikia valtaamaan kaksikolmannesta Italiasta, jotta itse saisivat haltuunsa kaksi Lombardian kaupunkia.
Ajateltakoonpa vain nyt, kuinka vähällä vaivalla kuningas olisi voinut säilyttää asemansa Italiassa, jos hän olisi noudattanut edellä mainittuja ohjeita ja turvannut ja suojellut kaikkia sikäläisiä ystäviään. Sillä vaikka nämä olivatkin monilukuiset, olivat he heikkoja ja arkoja ja pelkäsivät mikä Kirkkoa[8] mikä venezialaisia, minkä vuoksi heidän oli aina turvauduttava häneen; heidän avullaan hän olisi helposti voinut suoriutua myös mahtavistakin vastustajista. Mutta tuskin hän oli ehtinyt saada Milanon haltuunsa, kun hän teki aivan päinvastoin, auttamalla paavi Aleksanteria[9] Romagnan valtaamisessa. Hän ei älynnyt, että hän täten heikonsi juuri omaa asemaansa ja karkoitti luotaan ystävänsä ja muut häneen turvautuneet, samalla kun hän suurensi Kirkon valtaa, lisäämällä sen hengelliseen mahtiin runsaasti maallistakin ja siten antaen sille yhä enemmän arvovaltaa. Ja tehtyään siten ensimäisen virheen hänen täytyi jatkaa, kunnes hänen itsensä oli vihdoin palattava Italiaan ehkäisemään paavi Aleksanterin vallanhimoisia pyyteitä ja estämään häntä pääsemästä Toscanan herraksi. Ja tyytymättä vain Kirkon vallan kartuttamiseen ja ystäviensä vieroittamiseen hän, haluten omakseen Napolin kuningaskuntaa, jakoi sen Espanjan kuninkaan[10] kanssa. Siten hän, oltuaan siihen saakka yksin käskijänä Italiassa, nyt hankki itselleen toverin, jonka puoleen tämän maan vehkeilevät ja hänen omansa tyytymättömät ainekset nyt voivat kääntyä. Hänestä itsestään riippuvan kuninkaan asemesta hän toimitti Napoliin päinvastoin sellaisen kuninkaan, joka voi ajaa hänet sieltä pois.
On totta että halu valloittaa on sangen luonnollinen ja yleinen ilmiö; ja ne ihmiset, jotka siinä onnistuvat mikäli voivat, saavat osakseen enemmän kiitosta kuin moitetta. Mutta jos he epäonnistuvat, vaikkapa ovatkin koettaneet kaikki mahdolliset keinonsa, niin juuri siinä he tekevät moitittavan virheen. Jos siis Ranska olisi omin voimin voinut vallata Napolin, olisi sen pitänyt niin tehdä, mutta jollei se olisi käynyt päinsä, ei sen olisi pitänyt mennä sitä jakamaan. Joskin Lombardian jakaminen venezialaisten kanssa oli hyväksyttävä teko, koska Ranska siten sai jalansijan Italiassa, niin Napolin jakaminen oli väärin, koska siihen ei ollut mitään pakkoa.
Ludvik teki siis nämä viisi virhettä: hän tuhosi vähäväkiset, kartutti yhden italialaisen mahtajan valtaa, toimitti maahan sangen mahtavan muukalaisen, ei asettunut itse Italiaan asumaan eikä lähettänyt sinne siirtokuntia. Kuitenkaan eivät mainitut virheet, jos hän olisi elänyt, olisi olleet hänelle niin tuhoisia, jollei hän olisi tehnyt kuudetta: riistänyt venezialaisten alueita. Jollei hän olisi mahtavoittanut Kirkkoa eikä laskenut Espanjan kuningasta Italiaan, olisi kylläkin ollut oikein ja tarpeellista nöyryyttää Veneziaa. Mutta näiden ensimäisten toimenpiteiden jälkeen hänen ei olisi koskaan pitänyt suostua sen häviöön. Ollen sangen mahtavia olisivat näet venezialaiset aina voineet pidättää muita hyökkäämästä Lombardiaan. Venezialaiset eivät nimittäin olisi suostuneet siihen, joll'eivät itse olisi päässeet sen valtiaiksi, mutta eivät muutkaan olisi tahtoneet riistää sitä Ranskalta antaakseen sen heille, eikä heillä olisi ollut rohkeutta uhmailla molempia.