Jos joku väittäisi, että kuningas Ludvik luovutti Romagnan Aleksanterille ja Napolin Espanjalle välttääkseen sotaa, niin vastaan, ettei edellä mainitsemistani syistä pidä koskaan, sotaa välttääkseen, mukautua mihinkään epäedulliseen, sillä sota ei ole siten vältettävissä, vaan ainoasti lykkäytyy omaksi vahingoksesi. Ja jos joku toinen huomauttaisi, että Ludvik oli luvannut paaville suostumuksensa Romagnan valtaamiseen, saadakseen tältä vastalahjaksi haluamansa avioeron[11] ja kardinaalinhatun Rouenin arkkipiispalle,[12] aion hänelle vastata etempänä,[13] käsitellessäni lähemmin ruhtinasten lupauksia ja niiden pyhyyttä.

Kuningas Ludvik siis menetti Lombardian, koska ei ottanut varteen ainoaakaan niistä toimintaohjeista, joiden avulla muut ovat valloittaneet ja hallussaan pysyttäneet uusia alueita. Eikä se suinkaan ole mikään ihme, vaan päinvastoin hyvin yleinen ja luonnollinen ilmiö. Puhelin tästä Rouenin kardinaalin kanssa Nantesissa silloin, kun Valentinon herttua — kuten Cesare Borgiaa, paavi Aleksanterin poikaa, tavallisesti nimitetään — valtasi Romagnan. Kun kardinaali huomautti minulle, etteivät italialaiset ymmärtäneet mitään sodasta, vastasin hänelle, etteivät ranskalaiset ymmärtäneet mitään politiikasta, muutoinhan he eivät olisi sallineet Kirkon päästä niin mahtavaksi. Ja kokemus on osottanut, että juuri Ranska on tehnyt sekä paavin että Espanjan kuninkaan niin mahtaviksi Italiassa, että se itse on heidän kauttansa joutunut häviöön. Tästä voidaan tehdä seuraava yleinen ja melkein virheetön johtopäätös: se, joka tekee toisen mahtavaksi, joutuu itse häviöön. Sillä hän on voinut tehdä jonkun mahtavaksi vain joko neuvokkuutensa tai voimansa avulla, ja tuo siten valtaan kohotettu epäilee molempia keinoja.

4. luku.

Miksi Aleksanterin valloittama Dareioksen valtakunta ei hänen kuoltuaan noussut kapinaan hänen seuraajiansa vastaan.

Katsoen niihin vaikeuksiin, jotka liittyvät vasta valloitetun maan omistamiseen, näyttää kenties ihmeelliseltä, että tuo laaja aasialainen valtakunta, jonka Aleksanteri Suuri muutamassa vuodessa oli valloittanut ja sitten kohta sen jälkeen kuollut, ja jonka olisi varmaan luullut nousevan kapinaan hänen seuraajiaan vastaan, sittenkin pysyi näiden hallussa, tuottamatta heille sen suurempia vaikeuksia kuin heidän omat keskinäiset, vallanhimosta johtuneet riitansa.

Tähän minä vastaan, että kaikkia tunnetuita valtioita on hallittu kahdella eri tavalla: joko niitä hallitsee ruhtinas, jonka suosiolla ja suostumuksella hänen palvelijansa ministereinä auttavat häntä valtion hallitsemisessa, tai hallitsevat niitä yhdessä ruhtinas ja ylimykset, jotka johtavat asemansa syntyperästään eikä ruhtinaan armosta. Tällaisilla pikkuruhtinailla on omat alueensa ja alamaisensa, jotka pitävät heitä valtiainaan ja ovat heihin kiintyneet. Niissä valtioissa, joita ruhtinas hallitsee ministeriensä avulla, on hänellä suurempi arvovalta, koska ei koko maassa ole ketään suurempaa valtiasta kuin hän, ja vaikkapa totellaan muitakin, niin tapahtuu se vain sentähden että nämä ovat ruhtinaan ministerejä ja virkamiehiä, eikä suinkaan minkään henkilökohtaisen kiintymyksen vuoksi. Esimerkin molemmista hallitustavoista tarjoo nykyään Turkinmaa ja Ranska. Turkin valtakuntaa hallitsee yksi ainoa yliherra, kaikki muut ovat hänen palvelijoitaan; hän yksin asettaa eri maakuntien maaherrat ja ne taas mielin määrin erottaa. Sen sijaan Ranskan kuningasta ympäröi koko joukko vanhoja ylimyssukuja, joita näiden omat alamaiset pitävät arvossa ja rakastavat. Heillä on omat etuoikeutensa, joihin kuninkaan on sangen vaarallista kajota.

Ken siis tarkkaa näitä molempia valtioita, huomaa että Turkin valloittaminen on vaikea tehtävä, mutta sen hallussa pitäminen, jos se kerran on saatu valloitetuksi, on sangen helppoa. Turkin valloitukseen kohdistuvat vaikeudet johtuvat siitä, että valloittaja ei voi siellä odottaa valtakunnan ruhtinasten myötävaikutusta eikä toivoa, että sulttaanin ympäristö kapinallaan helpottaisi hänen yritystään, mikä on seurauksena edellä mainituista syistä. Kaikki siellä ovat näet yksinvaltiaan nöyriä käskyläisiä eivätkä ole hevillä lahjottavissa, ja vaikkapa heidät voisikin lahjoa, ei siitä olisi isoakaan iloa, koska he, kuten edellä on osotettu, eivät voisi saada kansaa mukaansa.

Niinpä sen, joka aikoo hyökätä Turkin kimppuun, onkin otettava huomioonsa sen sisäinen eheys ja sentähden luotettava enemmän omiin voimiinsa kuin vastustajansa sekasortoon. Mutta jos Turkki kerran on voitettu ja masennettu sodassa, niin ettei se enää voi asettaa jalkeille uusia armeijoita, silloin ei siellä ole enää pelkoa muusta kuin ruhtinaan suvusta; jos se tuhotaan, ei ole enää pelkoa kenestäkään, sillä muilla ei ole mitään arvovaltaa kansan keskuudessa. Ja samoinkuin voittaja ennen voittoansa ei voinut toivoa heiltä mitään apua, samoin ei hänen jälkeenpäin enää tarvitse pelätäkään heitä.

Toisin on sellaisten valtioiden laita, joita hallitaan Ranskan tapaan. Niihin on kyllä helppo tunkeutua, voittamalla puolelleen jotkut maan mahtimiehistä, sillä tyytymättömiä ja kumouksellisia on aina tavattavissa. Juuri sellaiset voivat edellä mainituista syistä raivata tien valloittajalle ja helpottaa hänen voittoansa. Mutta hän saakin sitten kokea tuhansia vaikeuksia valtansa säilyttämisessä sekä niiden taholta, jotka ovat häntä auttaneet, että niiden, jotka hän on kukistanut. Eikä silloin riitä ruhtinassuvun tuhoaminen, sillä eloonjääneet suurmiehet nousevat uusien kapinain johtajiksi, ja kun valloittaja ei voi heitä kaikkia tyydyttää eikä myöskään surmauttaa, niin hän menettää maan aivan ensi tilassa. Jos nyt tarkastellaan Dareioksen valtakunnan hallitustapaa, niin huomataan se samanlaiseksi kuin Turkin. Senpätähden tarvitsi Aleksanterin vain ensin voittaa ja kukistaa hänet sodassa; voittonsa ja Dareioksen kuoleman jälkeen sai Aleksanteri rauhallisesti pitää Persian hallussaan; syyt siihen olen jo edellä esittänyt. Jos hänen seuraajansa olisivat pysyneet yksimielisinä, olisivat he vaivatta voineet valtansa säilyttää, sillä koko valtakunnassa ei syntynyt muita metelejä kuin heidän itsensä aiheuttamia. Sen sijaan on mahdotonta yhtä rauhallisesti pysyttää hallussaan Ranskan tapaan hallittuja valtioita. Siitä juuri johtuivat nuo alituiset kapinat roomalaisia vastaan Espanjassa, Galliassa ja Kreikassa, joissa kaikissa oli lukuisasti omia ruhtinasvaltoja. Niin kauan kuin niiden muisto pysyi vireillä, oli roomalaisten herruus aina epävarma, mutta kun he pitkällisen ja voimakkaan valtiutensa aikana olivat vihdoin saaneet tuon muiston unohtumaan, oli heidän valtansakin samalla turvattu. Kun he sittemmin rupesivat taistelemaan keskenänsä, voi jokainen heistä anastaa haltuunsa jonkun osan näistä maista sen arvovallan nojalla, jonka hän siellä oli saavuttanut, koska ne, menetettyään kokonaan entiset ruhtinassukunsa, nyt tunnustivat vain roomalaisten yliherruutta.

Kun tämä kaikki otetaan lukuun, ei liene ihmeteltävää, että Aleksanteri niin helposti vakaannutti valtansa Aasiassa, kun sitävastoin toiset, kuten esim. Pyrrhos y.m., saivat kokea yrityksissään paljon vaikeuksia. Syynä siihen ei ole ollut voittajan pienempi tai suurempi kyvykkyys, vaan itse valloituksen erilaisuus.