Tertullus uskoi tuskin korviaan ja hänen piti omin silmin saada vakuutus sen totuudesta. Tyttönen oli kuollut. Katsojain joukossa vallitsi syvä hiljaisuus, harras äänettömyys, kunnes viimein puhdas, sointuisa ääni ovensuuhun kokoontuneiden joukosta kovasti ja selkeästi huusi: "Etkö, jumalaton tyranni, huomaa, että sokea kristitty parka, asetettuna kasvoista kasvoihin kuoleman kanssa, on mahtavampi sinua ja sinun julmaa herraasi?"
"Kuinka, jo kolmatta kertaa neljänkolmatta tunnin sisällä tulet sinä tielleni?" huusi Corvinus. "Tällä kertaa et varmaankaan pääse käsistäni". Näillä sanoilla, joita hän lisäksi säesti mitä kauheimmilla kirouksilla, syöksyi hän vimmastuneena salin läpi käytävälle päin, joka erotti katsojat tuomio-istuimesta. Sokeassa raivossaan törmäsi hän erästä upseeria vasten, joka oli väkevä kuin Herkules ja joka tietysti paljaan sattuman kautta oli joutunut siihen seisomaan. Corvinus kellahti suin päin lattialle; mutta sotilas tarttui häneen ja kysyi tuiki tyynesti: "Et kai satuttanut itseäsi, Corvinus?"
"En, en", vastasi raivostunut läähättäen. "Päästä minut, Qvadratus, muuten hän pääsee karkuun, tuo Pankratius konna, joka juurikaan pilkkasi isääni. Päästä minut!"
Sittenkun jättiläinen oli varma siitä, että ystävä oli ennättänyt pakoon ja pian löytää turvapaikan Diogeneen asunnossa, päästi hän takaa-ajajan menemään.
Sill'aikaa oli prefekti antanut pyövelille käskyn heittää ruumis Tiberiin. Mutta pyöveli, joka oli oikein ymmärtänyt erään läheisyydessä seisovan upseerin merkin, kun tämä oli näyttänyt hänelle pulleata kukkaroa, ei pitänyt sillä mitään kiirettä. Tuskin oli prefekti poistunut Forumilta, ennenkuin Sebastianus salaa pisti kukkaron hänen käteensä ja merkitsevästi kuiskasi: "Capuan portilla jalon Lucinan huvilassa, tunti jälkeen auringon laskun".
"Jätetään varmasti", oli vastaus.
Palattuaan Forumilta lähti Tertullus oitis keisarilliseen palatsiin, kertoakseen päivän ikävistä tapahtumista ja koettaakseen mikäli mahdollista saada keisari uskomaan, että hänen poikansa oli syytön kaikkiin näihin onnettomuuksiin. Hän tapasi keisarin varsin ärtyisällä tuulella. Jos Corvinus olisi astunut hänen näkyviinsä varhain aamulla, ei hän suinkaan hengissä olisi saanut palata. Kristittyjä vastaan katakombeihin tehdyn hyökkäyksen kurja loppu oli juur'ikään uudestaan virittänyt hänen vihansa liekin, kun Tertullus astui vastaanotto-huoneeseen. Sebastianus oli osannut asettaa niin, että hän oli vahdissa.
"Missä on poika-lurjuksesi?" oli ensimäinen tervehdys, jolla
Maksimianus jyrisi prefektiä vastaan.
"Hän odottaa nöyrimmästi ulkona jumalallisia käskyjäsi, palaen halusta saada lauhduttaa jumalaista vihaasi niiden kepposten johdosta, jotka kohtalo on tehnyt hänen uutteruudelleen", vastasi Tertullus.
"Kohtalo?" huusi hirmuvaltias. "Tahdotko syyttää kohtaloa siitä, mikä on seurausta hänen omasta tyhmyydestään ja pelkuruudestaan? Kaunis alku totta tosiaankin! Mutta hän saa itse vastata siitä! Tuo hänet tänne!"