Viileähkö, ihana aamu on koittanut. Loistavat auringonsäteet näyttävät pukeneen templin kultakoristeet ja muut yleiset rakennukset juhlapukuun. Kadut täyttyivät vähitellen ihmisistä komeissa juhlapuvuissa pukeuneina. Kaikkien on matka Flaviuksen amfiteatteriin, myöhemmin Colosseum-nimellä tunnettuun; jokainen ohjaa askelensa sitä porttia kohden, minne hänen pääsykorttinsa näyttää. Ennen pitkää täyttää epälukuinen joukko ihmisiä tuon suunnattoman rakennuksen, kunnes kaikki rivit, jotka penkerittäin kohouvat toinen toistaan ylempänä, yltympärinsä ovat täynnä ihmiskasvoja, ja tuon mahtavan rakennuksen jykevät seinätkin näyttävät liikkuvan aaltoilevan ihmisjoukon kera.
Hovikuntansa saattamana ja kaiken sen loiston ympäröimänä, minkä tämä juhlapäivä vaati, saapui vihdoin keisari. Keisarillinen syntymäpäivä —; lapsi ei ole vähemmin kärkäs näkemään veristä näytelmää kuin kukaan hänen alamaisistaankaan. Hekumoiden katsella kaatuneiden verta, se oli hirmuvaltijaasta nautintoa. Hänen valta-istuimensa sijaitsi itäisellä puolella, jossa suuri, erittäin komeasti koristeltu looshi pidettiin häntä ja hänen hoviaan varten varalla.
Kuten tavallista ei katsojia erikoisemmin viehättänyt gladiaatorien kevyempi ottelu toistensa kanssa, jolla juhla alotettiin; ei haavoitettujen eikä surmattujenkaan gladiaatorien veri, joka peitti hietaa, voinut tyydyttää tuhansia ja jälleen tuhansia. He halusivat kristittyjen verta melkein yhtä kiihkeästi kuin julmat pedotkin. "Kristittyjä! Jalopeuroja!" ulvoi kärsimätön roistoväki.
Varhain aamulla oli vangit viety erääseen vahvaan kammioon, niin kutsuttuun Spoliarumiin. Kahleet oli päästelty heidän käsistään, mutta kun yritettiin heitä pukea juhlaan pakanallisiksi papeiksi ja papittariksi, vastustivat he tätä jalolla arvokkuudella ja menestyksellä. Ensimäiset aamuhetket he viettivät rauhassa, vahtien heitä häiritsemättä. Toinen vahvisti toistaan sydämellisellä puhelulla. Lopuksi virittivät he yhteisesti kiitosvirren, joka ei tauonnut sittekään, kun heidän äänensä hupeni yhä taajenevan ihmisjoukon kamaliin huutoihin ja jalopeurain kuopista kaikuvaan kiljuntaan.
Samoihin aikoihin nähtiin Corvinuksen tulevan. — Kääntyen voitonriemuisin katsein Pankratiuksen puoleen, huudahti hän: "Jumalille olkoon kiitos! Vihdoin on koittanut päivä, jota kauan olen halainnut. Pitkä, kova taistelu on riehunut välillämme; minä olen viimeinkin voittanut!"
"Mitä sanotkaan, Corvinus? Milloin ja missä olen minä taistellut kanssasi?" kysyi Pankratius ihmeissään.
"Lakkaamatta ja kaikkialla", kuului vastaus. "Sinä olet seuraillut minua unissani, olet häälynyt virvatulena edessäni, ja turhaan olen koettanut saada sinua kiinni. Jo vanhastaan olet ollut minun kiusanhenkeni, minun hornanpeikkoni. Minä olen vihannut sinua, olen vihkinyt sinut manalan jumalille, olen manannut ja sadatellut sinua, nyt on kostonpäiväni tullut".
"Minusta", vastasi Pankratius hymyillen, "ei se mitään taistelua ole ollut, kun sitä on käyty ainoastaan yhdeltä puolelta. Minä puolestani en ole koskaan suostunut mihinkään riitaan sinun kanssasi".
"Mitä, tuotako minun pitäisi uskoa, kun lakkaamatta olet paneutunut ikäänkuin käärme tielleni pistääksesi minua?"
"Missä niin?" kysyi Pankratius hämmästyneenä.