Hiiskumatta yhtään sanaakaan hiipi Corvinus ulos, eikä tullut enää koko päivässä näkyviin. Se nautinto, jota hän kuukausmääriä oli odottanut, ei hänelle enää kelvannut; hän pikemmin pelkäsi sitä näkyä, jonka oli kuvaillut mielessään niin ihanaksi. Juhlapäivän iltana tapasi hänen isänsä hänet ihan päihtyneenä. Onneton ei ymmärtänyt paremmalla tavalla vaimentaa soimaavaa omaatuntoaan.
Tuskin oli Corvinus poistunut Spoliariumista, kun kristityt jo käskettiin viimeiselle retkelleen. Ei muuta kuin sydämellinen syleily, lyhyt jäähyväissana, suutelo tai kädenpuristus — ja saattue lähti liikkeelle. Kun nuori sankarimme muiden; muassa kulki käytävätä, joka johti arenalle, huomasi hän yhdellä puolella Sebastianuksen ja hänen vieressään hunnulla verhotun naisen, kappa huolellisesti käärittynä ympärilleen. Pankratius tunsi hänet ensi silmäyksessä, lankesi polvilleen hänen eteensä, tarttui hänen käteensä, jota hän hellästi suuteli, ja pyysi: "Siunaa minua, rakas äiti!"
"Katso ylöspäin, lapseni, sinne missä Kristus on valmistanut sinua varten majan ja on pian tervehtivä sinua! Taistele uskon hyvä kilvoitus, ole uskollinen kuolemaan saakka, niin hän on antava sinulle elämän kruunun. Isäsi odottaa sinua jo ja minä olen pian tuleva luoksesi".
"Mitä noista tuollaisista hullutuksista?" huusi päällikkö lähestyen, ja antoi polvistuneelle kevyen iskun. Nuorukainen nousi, sankarillinen äiti peräytyi muutaman askelen. Mutta Sebastianus puristi pelvottoman nuorukaisen kättä ja kuiskasi hänen korvaansa: "Rohkeutta, rakas ystävä! Jumala siunatkoon sinua! Minä seison aivan keisarin vieressä, lähetä minulle viimeinen katseesi ja — siunauksesi!"
"Ha, ha, ha!" Niin kuului ihan heidän takanansa. Oliko se hornan hengen inhaa naurua? Katsahdettuaan taaksensa näki Sebastianus pylvään taakse katoavan miehen levätin liikahtavan. Se ei ollut kukaan muu kuin Fulvius, mutta sitä hän ei voinut aavistaa. Urkkija oli tehnyt havainnon, joka oli arvaamaton. Nyt oli hänellä mitä selvin todistus siitä, että Sebastianuskin oli kristitty.
Muutamien tuokioiden kuluttua seisoi Pankratius keskellä taistelulavaa, viimeisenä uskollisesta marttyrijoukosta. Siinä toivossa, että muitten kärsimysten näkeminen saattaisi hänet horjumaan, oli hänen annettu jäädä viimeiseksi, mutta ei sittenkään. Kädet rukoukseen kohotettuina odotti hän tyynesti petojen hyökkäystä. Mutta katso niinkuin ei muinoin yksikään nälkäisistä pedoista jalopeurain luolassa koskenut Danieliin, niin näytti tässäkin enkeli pidättävän noita raivokkaita eläimiä — kaikki hiipivät pelokkaina kauemmaksi hänestä.
Mutta kärsimättömän roistoväen mielenkuohu paisui tällä välin äärettömiin. Kun toinen peto toisen jälkeen kiljuen asteli nuoren marttyrin ympäri ja, sen sijaan että olisi syössyt hänen päällensä, juoksi ulvoen pois, yltyi kansan vimma miltei mielettömyydeksi; vertahimoovain ihmisten sorina kaikui järjettömäin, verta janoovain eläinten kiljunaa äänekkäämmin.
Kun raivokas sonni, joka oli päästetty marttyrien kimppuun, hurjasti puskettuaan eteenpäin vain tonkasi sarvillaan hietaan, niin että pölypilvi lemahti ilmaan, huusi keisari: "Ärsytä häntä, sinä pelkuri!"
Pankratius totteli kyllä käskyä, mutta kaikista hänen tempuistaan huolimatta ei sonni häneen kajonnut. "Hän on noita! Hänellä on kaulassa tenhokalu!" huusi muuan, ja kohta kaikui kaikilta haaroilta huuto: "Noita! Tenhokalu!" Mutta keisari, jonka käskystä hälinä heti oli asettunut, huusi nuorukaiselle: "Ota tenhokalu kaulastasi ja heitä se pois luotasi, muuten temmataan se sinulta väkisten!"
"Herra", vastasi nuorukainen soinnukkaalla äänellään, "se mitä minä kannan kaulassani, ei ole tenhokalu, vaan muisto isästäni, joka tässä samassa paikassa iloisin mielin on tunnustanut sen, mitä minä kaikessa nöyryydessä hänen jälkeensä toistan: 'Olen kristitty!' Rakkaudesta Jeesukseen Kristukseen, Jumalan ja ihmisten Poikaan, annan ilomielin henkeni. Antakaa minun pitää isäni ainoa perintö-osa, jonka tahtoisin jättää perinnöksi eräälle toiselle. Koettakaa vain vielä yksi kerta! Se oli pantteri, joka auttoi isäni kruunun saantiin; kenties pantteri auttaisi minuakin siihen!"