II.
Mishka soittaa häissä hovilinnan. Nauru soiton kanssa helkkää rinnan ynnä lasinhelske, kannuskilske; vihkiparin kiertää tanssinvilske, liitää nuoret riemun hohteen valain niinkuin polttolaivat yössä palain.
Rypälehet, joilla veress' on hehku kesäauringon, tultaan jäsenihin tanssivien valavat ne madjarien. Naiset nuoruudesta loistaen tanssii, salin poikki liidellen, katseen välähdykset onnenmaita leimullansa avaa autuaita.
Soitto! Haa! Oi kuinka Mishka soittaa! Sävelhyöky joka poven voittaa, joka viinitipan sointu täyttää, silmät kauniit laulavan ne näyttää.
Morsiolta hunnun sumu poissa jo, mut päivää, yötä kolme jatkuu häitten humu, kestää tanssin riemutyötä.
III.
Hovissa kun Mishka soittelevi, miespä olkimajaa lähenevi, jossa Miira viulunkieltä punoo, ollen yksin. Silloin sieltä oven takaa neito kolkutusta kuulee säikkyin, sillä ilta musta saapuu. »Ah, ken?» näinpä tuskassansa tyttö huutaa. »Täält' ei saalistansa rosvo etsis, täällä kerjääjäkin sääliin vaihtais avunpyynnön äkin.»
Mutta oven takaa mairittavaa ääntä kuuluu vienosointuin. Tyttö pelostansa tointuin kohti rientää, oven heti avaa. Sorjan nuorukaisen näkee impi, miettii: liekkö kukaan kaunihimpi?
Haastaa nuorukainen lempiväinen: »niin, tul' ovellesi kerjäläinen ja hän tuntee tuskaa avuntarpeen, mutt' ei kaipaa rahaa, ruokaakaan, sinua hän yksin kaipaa vaan. Sydänhaava mull' on, käy ei arpeen. Kaunis neito, lemmenkipu mun harhailemaan käskee luokse sun. Saalista kun ajan, saalis oon kuvas ajelema ahdinkoon. Niinkuin riista karkaa siimespaikkaan, haavoittunut luokse lähteen raikkaan ikävöi, niin povin hehkuvaisin jalkais juureen päästä haluaisin, silmäripseis varjoon, jotta kuulla haastavan sun saisin sulosuulla. Liian hidas ratsu kiitämään, kun ma luokses ajan kaihoineni, vaikka tuntiessaan kannukseni hepo lentää lailla tuulispään, vaahtoansa viskoin arollen riemuitessa hevospaimenten. Ja kun kappelissa uhri pyhä toimitetaan, silloin hartahasti rukoilen ma Luojalt' ainoasti suloillesi nimiä vaan yhä. Sua valveilla ja nukkuissani aina muistan lemmensairain povin. Niinkuin orja maataan itkee kovin, niinpä sua kaipaan, toivomani.»
Miira punastuen sulohurmaa virkkaa: »oi jos totta lienee tuo, niin se ikionnen mulle luo; valhetta jos, silloin se mun surmaa. Vesa rungon jalon, intoisasti halvempasi luo sun jalkas kulkee; vaan jos sylini sun kerran sulkee, omakseni jäät sä hautaan asti.»