Maassa, josta Miiran heimo on, Intiassa, hehku auringon pian hedelmiä jouduttavi, samoin lempi neidon valtoavi, sydän tulinen sen voimast' aukee, impi pojan syliin itkein raukee.
Kaikuu riemu hovilinnan häitten, julki hehkuu ruusut poskipäitten; majass' äänetön ja loistoton yksinäinen häitten vietto on; ruudun himmeen läpi tähdet hohtaa, maisen taivahan ne säteet kohtaa. Juhlaa hiljaisuus ja yöhyt varjoo ja ne kuulee lemmenkuiskausta, kuohahtavan kuumaa armastusta. Juhlasoittoa vain sirkka tarjoo. Sanat alottavan paljo näyttää, mutta suukon sulo lauseen täyttää. Vaihdellessa sanain, suukkojen rientää Marosh yössä raivoten. Joskus lemmenriehu levähtävi, ja he kuulee virran jyskymistä, niinkuin eläin ennen Eedenistä kuuli, kuinka Tigriin kuohut kävi.
IV.
Eipä pysty kukaan kuolevainen tuskaa palkitsemaan, jota nainen sydämessään tuntee, kun se lyöpi armaan antaessa turhaan vuottaa ja kun kukoistusta toukka syöpi; hänkään pysty ei, ken tuskan tuottaa. Vaikka ikävöity luokse palais, neittään suudellen ja itkein halais laiminlyönnistänsä suruissaan, tuska jättänyt on arpiaan. Mutta moni poistuu ijäksensä, huolimatta tuskast' impyensä.
Miira, tumma impi ihanin! Pian sytyit, pian kuihdutkin. Armahasi, alkain arastella, petti sinut, nähden pilkkaavan lempeänne suvun kopean. Tuotiin huoneeseensa aamusella kultakehyksinen kuva kerran, ja se sulta riisti kaivatun, ivanesineeksi tehden sun; ja niin sydän kylmyi ylhän herran. Korskeana kuvass' ojentuu vaakunoineen vanha sukupuu, joka laajana jo latvaltansa kantaa kunniata oksillansa. Viereen sukupuun sen ylvähän panneet ovat hirttopylvähän, tämän taakse monta, pitkin sarjoin; kauvas häipyy sarja takimmainen niinkuin yöhön entisajan varjoin. Joka pylvähäss' on mustalainen. Hirmupatsahissa kaameoina koikkuu mustat korpit vaakunoina, toiset sukupuussa rehennellen istuu, vaakunoita nokkiellen.
V.
Kalpenevi ruusut Miiran posken, ja hän metsään synkkään samoavi, koska jymy Marosh-virran kosken lemmenyöstä vihloin muistuttavi.
Mishka kiroo ei, vaan suree yhä kohtaloa, joka Miiran tapaa, sillä mustalaisten kesken pyhä ihmislempi on ja aivan vapaa.
Miira jumalilta murheesensa lammen luona uupuin itki hoivaa; siihen nähtiin kuolleen kasvoillensa vasten ruovikkoa vihannoivaa. Mutta se, ken syynä tähän surmaan, viehtynyt jo toisen neidon hurmaan.
Hiipii kreivin talliin keskiyöstä Mishka — rengit nukkuu päiväntyöstä — ja hän tuntijana kädellänsä tutkii jouhet joka hevosen, kunnes parhaan tuntee edessänsä ratsun, jolla kreivi joutuen äsken ajoi pustaa rajatonta, siltä hiljaa leikkaa jouhta monta jouhittaakseen käyrää kreivin häihin, jott' ois kunnossa se juhliin näihin; ja kun tallist' ulos kiiruhtaa, ratsun kaviot hän kiroaa.