VI.
Taas on häät ja tanssin hetki koittaa,
taaskin mustalaisten tulee soittaa.
Symbaali nyt paukkain jymyelköön!
Klarinetti riemuin räikähdelköön!
Paikatussa husartakissaan, kultaompeluksin aikoinaan kirjaillussa, sulhon luokse tullen Mishka kumartaa ja haastaa: »mullen, jalo kreivi, suokaa armostanne ennen alkamista karkeloiden sekä säveltemme aallokoiden lupa yksinsoittoon juhlassanne, soittajaini vuottaessa tuolla. Häiksenne nää sulosäveleni puhkes syvyydestä sydämeni, ja ken kuulee ne, on riemuun kuolla.»
»Suostun pyyntöösi», näin ylimys virkkaa, jota Mishkan silmäys viiltää niinkuin veitsi kautta rinnan; »tokailasissa saat soittos hinnan.»
Niinkuin Miiran hauta vaikenee sali. Kaikki Mishkaa katsellen näkevät, kuink' uusijouhinen käyrä kokeeks' ilmaa halkaisee. Äkkiäpä huuto viulunkielen sydämiä vavistaa ja raastaa, karkoittavi häitten riemumielen, kiivaan kostottaren lailla haastaa. Konna! Sulle kertoo sävel lauha, kuinka onnellist' ol' immen rauha, kuinka lemmentuli syttyy, palaa, neito sydämensä omaas valaa, kuinka hääyön hurma tuskaan vaihtuu, vaivain valtamereen riemu haihtuu. Kuulet pettämäsi vaikerrusta, kuulet toukan syövän kukoistusta, immen kuulet tiellä kuoleman sua metsiss' yhä huutavan. Kuule, kuinka taivaalt' itkee hoivaa, vaipuu vasten rantaa vihannoivaa! — Sulle kostonhuudoin viulu soipi, Mishkan silmä synkkä salamoipi.
Ilo sydämest' on jokaisesta kuollut, vaihtuin tuskaan kolkkohon; syytä tietämättä, itkein on mennyt morsian pois huonehesta.
Soiton kostovoimaa sulhanen vavahtaa ja jättäin vierahansa syöksyy synkkään yöhön ratsullansa, ojaan suistuu, niskat taittaen.
Hyvästiksi viime tilkkasensa mustalaiset juo. — Vaan johtajan näkee paimen Miiran hautahan aamusella vievän soittimensa. Hajoo seura johtajata vailla, eikä nähty Mishkaa niillä mailla.