Vaan kaikkein oli iloisinna
Ja kaunosista kaunosin
Isännän jalo tytär Minna
Rinnalla nuoren ritarin.
Mik' ihastus,
Kun kihlaus
Vieraille ilmoitettiin sitten!
Mon' harras onnentoivotus
Lausuttiin suusta vierahitten.
Pihalla vanhat sotaveikot
Myös kertoi urostöistähän,
Kuin väistyi paavilaisten peikot
Pois tieltä joukon ryntäävän.
Min meidän mies
Tapella ties,
Ett' tulkoon vaikka paholainen,
Niin, avita sun herran kies,
Ei väistyä voi Suomalainen!
"Herroiksi silloin elettihin,
Kun valloitettiin Saksanmaa;
Jos kääntyi miesi, vaikka mihin,
Sai viiniä ja silavaa.
Ja kaunihin
Me saaliinkin
Kotia Suomeen sieltä toimme,
Hopeeta, kultaa säkkihin
Niin paljo kuin vain kantaa voimme."
Maljoista miehet vierahista
Olutta juovat oman maan,
Ja tarinoivat kanuunista
Ja töistä sankarkuninkaan.
"Nyt Suomi on
Myös arvohon
Kohonnut kautta poikiensa;
Palkkansa myös se olkohon
Edestä veriuhriensa!"
Vaan tuonne ihan peräpuoleen
On muuan vanhus joutunut;
Vajonnut on hän suruun, huoleen,
Iloihin hän ei suostunut.
"Kustantaa saa
Tää köyhä maa
Herrainsa tuota koreutta,
Ja rahvaan vaan he orjuuttaa
Keskellä suurta komeutta".
Puheestaan ei nyt kukaan huoli,
Pois tieltä moiset profeetat!
Kas, tuolta tulee niinkuin nuoli
Ruotsista sanansaattajat!
Ei ehdikään
Nyt väistymään
Pois tieltä vanhus, vaan ne heitti
Kumohon hänet kiitäissään
Ja siihen lokaan, tomuun peitti.
"On kirje kuningattarelta!
Kristiinan allekirjoitus."
Säteilee valtaistuimelta
Herroille armo — lahjoitus.
Häälahjaksi
Hän läänitti
Taloja sata pitäjästä.
Lahjoituskirja lausuvi:
"Palkaksi työstä ylevästä."
Vaan ken on haava päässä tuolla,
Hän, jota miehet taluttaa?
"Oi, eihän mahda vanhus kuolla!"
Näin kansasta mon' huudahtaa.
"Ei ennusta
Se onnea!
Käyvätkö toteen aavistukset,
Kun ukko puhui sorrosta?"
Rinnoista nousee huokaukset…
Isä ja poika.
Jo mailleen laskee päivä kesäinen,
Ja tuulonen
Tyyntyypi metsälammen lainehilla;
Kätkössä korven käki kukahtaa,
Ja pienen uutishalmeen pientarilla
Jo kukkasetkin uneen nukahtaa.