Vaan vielä tuossa pirtin ovella
Käs' povella
Istuupi muuan vanhus harmaahapsi.
Pihalla, kuusenkävyt lehminään,
Juurella hongankantoin leikkii lapsi,
Niin kirkas hymy sinisilmissään.
"Ainikki, etkö mitään huomaakaan?"
Ja katsomaan
Yrittää vanhus, vaikk' on näkö poissa.
"Läks' Matti poika tuonne kartanoon,
Isäsi läksi päivänä jo toissa;
Kun ei vain oisi tullut turmioon!"
"Pian tulee isä kotiin!" — lapsonen
Kuusvuotinen
Tietääpi antaa toivon, lohdutuksen;
Vaan sentään kuulevi hän kummakseen
Rinnasta isoisän huokauksen
Kohoovan, kun hän puhuu itsekseen:
"Voi, entä jos jäi herrain kynsihin
Taas Mattikin!"
Ja aatos siirtyi kolkkoon entisaikaan,
Hän miten joutui maastaan, mannustaan,
Paljasna perheinensä tähän paikkaan
Keskelle kolkon, kovan korpimaan.
Hän joutunut ol' Saksan sotihin,
Vaan kotihin
Ol' päässyt, talon saanut isältänsä,
Vaan kauan onnen aik' ei kestänyt;
Kun ei hän myynyt itsenäisyyttänsä,
On korvessa hän pakolaisna nyt.
Iskulta turman tuntui määräys:
On läänitys
Hoville talosi nyt kaikkinensa,
Maa isiesi korpeen raivaama.
Sua käskee kreivi kautta voutiensa,
Oot orja, orja, ikeen vaivaama.
Hän vetos lakiin vapaaks päästäkseen
Ja oikeuteen,
Vaan turhaan kaikki! Vihdoin vimmoissansa
Jo joutui voudille hän nyrkillään
Lukemaan omaa aimo lakiansa —
Ja sitte herrain tyrmää kärsimään.
Vaan silloin kohtalonsa kuitenkin
Ol' katkerin,
Kun täytyi jättää oma koti armas
Ja kanssa perheen käydä mierohon.
On antipala puhdasnakin karmas;
Suruihin sortui vaimons' onneton.
Vaan viimein tänne korpehen hän pääs;
Kai Luoja sääs
Hänelle tämän sopen tyyssijakseen.
Ei tänne löytänehet sortajat,
Ei saaneet heitä herrat ruoskiakseen,
Rauhassa eli korven raatajat.
Useinpa kyllä jälttä petäjän
Sai leipähän
Miniä toimelias sekotella,
Mut laajeni se halme kuitenkin,
Elettiin Ahdin, metsän antimella;
Vanhuksen oli ilta onneisin.