— Luuletko, Hermanni, tottakin tähän saatavan peuhkea pelto? kysäsi Hanna hymy silmissä, selkäänsä oikaistessa, kuokan vartta heitellen kädestään ja aina jälleen tavoittaen sen.
— Kyllä se saadaan kun vain kuokitaan ja myllästetään — usko pois! päätteli mies, lohdullisen katseen vaimoonsa luoden. Mutta tuleppas taas hoivaamaan vähän! Tuo kuusenkanto on niin lemmon syvässä, sen juuret kiertyy tuonne kiven alle.
Vaimo meni heti. Ja sitten he yhdessä painoivat rautakankia, jonka kärki oli kannonjuuren mutkassa ja varren alapuoli nojasi kiveä vastaan. Ratisi ja rouskui vain, muttei tahtonut kanto ottaa noustakseen. He levähtivät pikkusen, ja Hermanni leikillisesti koski sormellaan vaimoansa poskelle, joka lämpöisestä ja voimain ponnistelusta punersi hehkuvasti. Ja se oli niin lämmin, oikeinpa kuuma jotta miltei sormea polttanut. Sitten hän ihanteli Hannan käsivarsia kuinka täyteliäät ja voimakkaanmoiset ne olivat. Hänen omat käsivartensa olivat miltei hoikemmat, mutta kyllä luisevat ja suoniset. Voimaa niissä oli kumpaisissakin, arvelivat he yksimielisesti ja väänsivät jälleen. Jo pätkähti, juuri rouskahti poikki. Syvään kiven alle jäi vielä aimo känttyrä.
— Epäilit äsken, tokko tähän saadaan peuhkeaa peltoa, otti Hermanni puheeksi jälleen. Katsoppa vain kuinka muhevaa on tuo multa! sanoi hän ruokamultaa kourassaan näyttäen. Saat olla varma että tähän tulee kuohkea kasvumulta, jahka se oikein peuhotaan ja solmitetaan. Kyllä siitä vielä viljat sakoo, — ollaan siinä toivossa ja raadetaan ja väännetään. Koetetaanpas nyt vierittää tuo suuri kivi tuonne alankoon.
Hanna oli oitis touhussa. Hän oli vastannut miehensä rohkaiseviin sanoihin lempeällä ja ilomielisellä katseella; luottamus itseensä vaan vielä enemmän Hermanniin ja toivo viljapelloista tulevaisuudessa vahvisti, jopa ihastuttikin hänen mieltänsä. Ja kun kivi kerran saatiin kuopastaan ylös, vieri se pian heidän kättensä työnnähdyksistä ahon takasyrjään, jossa se helposti pyöri vähäistä jyrkännettä alas. Sillä tavoin poistui kivi toisensa perään kuokokselta, ja kirposi niitä kantojakin, vaikka muutamat olivat kovinkin itsepintaisia.
Eivätkä he tunteneet paljon ollenkaan väsymystä. Päinvastoin sitä myöten kuin aurinko iltapuoleen aleni, olivat käyvinään virkeämmiksi vain. Eipä tahtonut malttaa ensinkään hellittää Hannakaan, mutta hänen kuitenkin täytyi tuossa kymmenen tienoissa mennä lehmää vastaanottamaan ja illallista keittämään. Hermanni jäi vielä työhön kuokokselle. Ripeästi, mieli raikkaana kuni tämän ihanan suvipäivän eloauhkuva luonto, hän väänsi, kuokki ja repi; lintusten viserrykset viehättivät hänen tyyntä mieltänsä ja ikäänkuin loitsivat sointua ja hilpeyttä kaikkialle. Kun auringosta näkyi enää puolikas luoteisella taivaanranteella kuuli hän tuvan päädyltä suloisen kutsumuksen:
— Tule jo, Hermanni!
Hanna oli keittänyt ohrapuuron. Kasteeksi oli Pulmun maitoa — he olivat ostaneet tänä kevännä hiljan poikineen valkoisen lehmän. Syömään ruvetessa mies kehui: — Mielelläänpä sitä käykin syömään, kun on nälkä tullut omassa työssä oman Hannan kanssa ja kun ruokakin on oman nuppusen keittämää. Se vain on paha että puuro on vieraan viljaa vielä, mutta kunhan tässä muutama vuosi reuhkaistaan, niin eiköhän leipä lähde Aholankin mäestä.
— Luja sulla on luottamus! säesti vaimo siihen hyvillään.
— Mutta kun ma sanon: sinun tähtesi, niin sinä saat yhtä lujan luottamuksen.