— Hyvilläänpä se oli pappi — mainitsi joukosta muuan, joka oli ollut äitikummina — kun hänen kaimansa tehtiin. Nyt on kaksi Juliusta tässä seurakunnassa, minä ja tämä Aholan nuori mies, sanoi kun ristimisen jälkeen tuli renkitupaan.
— Niinpä niikseen, mainitsi Sarvi-Ulla itsekseen ja lisäsi: Liiaksi vakaviin asioihin tässä nyt on takerruttu. En minä siunaamasta lakkaa näitä Aholan uuden parikunnan häitä! Kun näissäkin ollaan näin surullisia, ihan kuin maahanpaniaisissa, niin mitä siitä perältä tulleekaan!
— Eihän näitä ole häiksi muut sanoneet kuin Ulla, muistutti Hermanni. Onpahan vain tuttavallinen yhdessäolo vihkimisen johdosta, yhdessäolo, jossa Ullaa ei olisi laisinkaan kaivattu.
— Mutta, hyvä Aholan vaari, missäs kauha on kuin padassa! Jos ei minua olis täällä, rupeaisitte varmaankin katumusvirsiä kujertamaan. Minä nämä kemut teen sentään hieman häämäisiksi, ja semmoiset ne pitää olla, kun kerran kaksi nuorta ihmistä on rakkaudessa yhteen mennyt. — Maija ja Matti, eikö hypellä! Saadaan nähdä, kuinka Aholan lattianniskaset notkahtelevat. Hypellään Valkaman loukkolaista ja lauletaan:
Tillul lillul lihava ja tallul lallul laiha; ei se tyttö lihavakaan pojan syliss paina.
Hän oli jo jalkaa molempaa rytmikkäästi polkien vetämässä toisella kädellään Mattia, toisella Maijaa peripenkiltä hyppelemään, mutta Hermanni lausui kovan sanansa että jos ei nyt ole vähemmällä, niin heitetään vaikka pihalle. Ja senmoisia ruokottomia renkutuksia, lisäsi hän, ei pidä meidän tuvassa äännellä. Tenavatkin oppivat noita pahuuksia…
— Älkääpäs nyt, Aholan ukko, harmiinne haljetko! tokaisi Ulla tosissaan. Mutta heittäytyen jälleen veitikkamaiseksi lisäsi: Kyllä te olette olevinanne viisas kuin Salomooni, muttette yhtäkaikkikaan ymmärrä että hyppely ja kaikki hauskuus on kuivalle elämälle kuni rasva nariseville rattahille… Ja kyllä minä täältä poiskin pääsen, lausui lopuksi, sitaisi ristiliinan päähänsä, iski silmää Kala-Jussille ja lähti.
— Se on hupsu tuo tyttö! arvosteli Kuusikankaan Kusti ja päästi leveän halveksivan naurun perään.
— Ei se pakana hupsukaan ole, väitti Kala-Jussi laikutellen vastaan.
Onpahan vain semmoinen veitikka tytökseen ettei niitä monta olekaan…
Arvosteluja kuului sen jälkeen monenlaisia. Hermanni sanoi: Kyllä se lempo ymmärtää, mutta on antautunut pahan hengen palvelukseen, niin ettei muuta mahda kuin ajaa sen asiaa. — Hanna lausui: Sillä on niin kiemura luonto ettei sitä toinen ihminen tajua. Jos siinä rupeaa oudoksumaan yhtä puolta, vetää se sen piiloon ja kääntää toisen puolen näkyviin, ja niin aina vaihetellen näkyy useampia puolia, juuri kuin monivärinen lintu lehahtelisi ilmassa. On sillä helliä ja vakaviakin puolia. Minä olen toisinaan kahdenkesken puhellut sen kanssa ja se on itkusilmin päivitellyt, kuinka hän on yksinäinen ja turvaton ja kuinka kaikki häntä halveksivat… Joku moitti: Mutta kun se vielä muun hyvän lisäksi on ruvennut pitämään yhtä sen laukkuryssän, sen Heikki Kimpaisen kanssa. — Onkohan tuossa perää? — Niin ne ainakin Kumpumäen taloissa puhuvat täytenä totena. Kuuluvat yhdessä yöntietämiä olostelleen Syrjä-Kummun ylikamarissa. — Hyi pakanoita! halveksi Hermanni. — Kyllähän on jos totta on! yhtyi Hanna halveksimiseen, samoin useammat muut.