Usein utelivat tytöt ja ijähtäneemmätkin ihmiset, minkähän tähden ei räätäli-Hermanni puhunut leikkiä, nauranut ja kisaillut niinkuin muut räätälit, ja siihen hän tavallisesti vastasi vain: Mitä niistä muista!
Mutta siellä Kantolassa Särkijärven rannalla mennä syksynä neulomassa ollessaan hän tuli tuntemaan tämän kellervätukkaisen, suurisilmäisen ja punaposkisen tytön, joka vartaloltaan vaikka lihavanpuoleinen oli kumminkin sievä ja liikkeiltään hyvin miellyttävä. Ja se vasta tytössä miellyttävää oli että hän pitkinä iltapuhteina usein tuli jantussa jaloin rukiltaan takan edestä pöytärahille istumaan ja heitti herttaisia katseita häneen, kun hän pöydän päässä istui ja neuloi, vieläpä tiedusteli, mitä se räätäli mahtoi tuumia ja ajatella, kun ei muiden hälisemisistä välittänyt.
Hermanni ensimmältä ei vastannut kuin: "eikäpä juuri mitään", ja katsoi hymysilmin tiedustelijaa. Mutta kun Hanna oli ruvennut yhä tihentämään istumassakäyntejään ja yhä syväkatseisempina ja herttaisempina luonut siniset silmänsä häneen, niin Hermanni muuanna päivänä sattuen olemaan tytön kanssa kahden tuvassa ikäänkuin huomaamattansa halasi vasemmalla käsivarrellaan häntä. Se tapahtui rässirautaa ottaessa takalta, jonka vieressä tyttö tupa-askareissaan miellyttävänä ja suloisena hääri. Mutta pahinta siinä oli että emäntä sattui samassa tulemaan kamarista tupaan. Hermanni säikähti pahanpäiväiseksi, punehtui pahemmin kuin tyttö.
Näin alkaen he tutustuivat pian siinä määrin että Hermanni sopivassa tilaisuudessa puhkesi pitempiin puheluihin ja selitti Hannalle kantansa tyttöihin nähden: Ne lörpöttelevät, sanoi hän, monetkin tytöt niin paljon turhuuksia etten viitsi heidän pakinoihinsa sekaantua. Kyllä minä ymmärrän pilaakin, vaan turhaa kuhertamista en viitsi pitää. — Hanna oli iloluontoinen nuori tyttö ja huomattuaan Hermannin ymmärtävän leikkiäkin sai vettä myllyynsä. Sai hänen päänsä niin pyörälle että hän jo kisailikin hänen kanssaan. Ja niin vähitellen kävi selville että heidän pitää saada olla yksissä aina…
Hanna, hän oli erään köyhän ja tilattoman parikunnan tyttö, neljäntoista vanhana palvelukseen ruvennut. Hyvän joukon vaatteita kokoon haalinut jopa muutamia kymmeniä ruplia rahaakin säästänyt. Oli ison aikaa tuntenut räätäli-Hermannin ja salaisesti itsekseen ajatellut juuri semmoisen miehen itselleen hyvin sopivan. Hermannin silmissä ja kasvoissa oli hän ollut huomaavinaan sellaista turvallista lujuutta ja vakavuutta, johon turvaton tyttö saattoi huoleti luottaa. Vihdoin hän, vaikkei tahtonut uskaltaa, alkoi pyrkiä tämän miehekkään räätälin huomattavaksi. Kuvaili alussa että Hermanni pysyisi räätälinä ja hänestä tulisi räätälin vaimo, joka kulkisi miehensä apuna neulomistöissä. Oli kyllä tiedossa että räätäli-Hermannilla oli tuvanteelmäs, vaan arveltiin hänen vain rakentavan asunnon, jossa väliaikoina asuisi. Niin arveli Hannakin. Mutta toiset aikeet, maanviljelyshommat, oli miehellä eikä Hannalla suinkaan ollut mitään niitä vastaan kun kerran tuli niistä selville. Olihan sopivaa tulla torpan emännäksi, ja lehmät ja lampaat ja kasvavat pellot olivat hyvin mieluisat kun niitä ajatteli.
Hermannista oli ompelemassa kulkeminen pitkin aikaa tuntunut miltei renttumaiselta riikinjuoksemiselta. Ja ompelupöydän ääressä harvapuheisena istuessaan hän usein oli uneksinut rauhallista kotia ja vakavaa maantyötä. Aikeensa olikin helppo toteuttaa, koskapa hänellä oli perintöosansa synnyintalostaan ottamatta. Hän otti siis torpanmaan, tahtoi sen kirjottavaksi erityiseksi piiriksi ikuisiin aikoihin. Hyvänen kaistale mehevämultaista vaikka kivistä mäkeä, jommoinenkin ala kovaa kuusikkokorpea erotettiin hänelle torpanmaaksi.
Tuvan hirret hakattuina ja kehääkin alotettuna oli hänellä jo runsaasti kaksi vuotta takaperin. Mutta vasta mennä syksynä kun tuli varmaksi elämänkumppalistaan heitti hän tykkänään neulomisen, ja ansaitsemillaan rahoilla palkkaamien päivämiesten kanssa ryhtyi totisiin rakennustöihin. Täksi kesäksi tupa olikin valmistunut joihinkin määriin: olipahan vielä jälellä kaikenlaisia tukkimis-, multipenkki- ja lämminkattotöitä ennenkuin uskalsi talven viimoja ja pakkasia vastaan käydä. Syyspuoleen he molemmat maanraivaamistyön ohessa viimeistelivät tuvan valmistustöitä.
Oli heti alussa ihmetelty ja ihmeteltiin yhä, Hannakin ihmetteli, miksi Hermanni oli suunnitellut tuon tupansa niin suureksi kuin tavalliset talon tuvat. Pieniä tupiahan ne muut tölliläiset ja paremmatkin torpparit laittavat. Mitä minä muista! tyydytti Hermanni uteliaita, Ja Hannalle hän erityisesti selitti tarkoituksensa. Jos tulee lapsia paljonkin, niin tarvitaan kookasta tupaa ja olisihan vähäinkin hyvä juoksennella avaralla lattialla. Vaimo tuli hyvin tyydytetyksi. Mutta minkätähden sinä tahdot nämä sänkyjen taustat avonaisiksi — mitä herranen aika sinä noilla aukoilla meinaat? tiedusti vaimo multipenkkejä laiteltaessa. Muillahan kaikilla on lattia sänkyjen kohdaltakin seinässä kiinni. — Mitä minä muista! vastasi mies kuivasti. Kun ne ovat avonaiset joiltakin kohdilta, niin tuvasta tulevan kuivan lämpöisen vaikutuksesta huoneen alahirret estyvät märkänemästä. — Vaimo ei tiedustellut sillä kertaa sen enempää, kun huomasi sen käyvän ehkä vaivaksi miehelleen. Ja saihan hän uskoa että mies tietää enemmän kuin hän. Vaan vielä kerran, erään äskeisin käyneen vieraan utelemisen johdosta, hän tiedusti muuatta omituisuutta. Miksi Hermanni oli laittanut niin leveän ja matalan takkakiven — muuallahan ne ovat paljoa soukemmat ja korkeammat. Aina sinä niistä muista! vastasi mies tiuskasevasti. Ajatteleppas: kenekset paitaressuina pahaisina pakkaavat aina takkakivelle istumaan, ja kun takkakivi on kapea niin saavat heti poukkoja paidankauluksen ja ihon väliin niskaansa ja päästävät aika ätinän; ja kun se on korkea, niin pudota mätkähtelevät siitä lattiaan. Hanna oli pahoillaan kun kysyikään. Olisi jo saanut ymmärtää että mies ja vielä niin paljoa vanhempi häntä paremmin tietää. Mutta kun ne ihmiset kummastelivat… Ei, mutta hän koetti sovintoa jälleen, koki hymyilläkin ja pyysi: Älä pidä pahana, Hermanni! Ja tämä tuli hyväksi jälleen.
Syksyn tultua oli heillä sen verran elukaneloa että voivat ottaa Pulmun ja neljä lammasta talvelle, Kuusikankaan pellossa oli heillä maksun edestä ollut kasvulla kolme nelikkoa perunaa ja viisi kappaa ohraa. Omasta maasta ei vielä mitään, mutta tulevana kevännä he jo kylvävät vähäsen kumminkin. Ja lujasti he luottivat, vaikka niin vähän vasta oli näkyvää.
II. Vaivat palkitaan.